Meditation progress report

Posted on Mar 5, 2012 in English Posts | 0 comments

I’ve finally been achieving some progress in meditation, so I figured I’d give you a report and also write things down so that I won’t forget.

About a month or two ago, an iRL friend of mine found Daniel Ingram’s Mastering the Core Teachings of the Buddha and started doing meditation practice. Since he had done things involving concentration practice before, he made rapid progress. Inspired by his practices and partially because I’d so quickly lost my position as being the superior meditation guru of us two, I too started making attempts at meditation again.

On a Monday maybe three weeks ago, I realized that something had clicked. You know that thing when you try to learn a skill, spend a long time being bad at it, and then suddenly one morning you wake up and realize that you’re suddenly good at it? That happened to me and my concentration ability: concentrating on just one thing felt easier in an almost qualitative way, and was far less frustrating.

I reached the first samatha jhana the following day, the first time since my only previous jhana experience last summer. I put myself in the first jhana several times afterwards (including once while walking next to a noisy road), and also tried doing some noting practice. Suddenly I was using almost all available opportunities to do concentration practice, like when I was preparing a sandwich snack. I also thought about the Three Characteristics a lot.

On Friday that week, I woke up in the morning and turned on the lights. The first thing that I happened to look at was the back of my hand (which I’d just used to turn the lights on), and I was startled to realize that I was seeing in it far more details than I’d done before. When I looked around me, I could see details of things jumping out at me in a way they hadn’t done before. While looking at a fantasy map on my wall, I noticed the names of the different regions for pretty much the first time – previously I’d only looked at the “big picture view” of the map. Things also looked sharper somehow, as if I’d just gotten stronger glasses.

I expect that if I’d done meditation practice at this time, the effect might have become permanent. As it was, I didn’t have the chance as I had promised to go see a friend. By the time I got back home, six hours later, my perception had gradually faded back to normal.

For some reason, this caused a longer interruption to my practice. Getting to the first jhana felt more difficult, and I lost my inclination to keep doing concentration practices all the time. This might have had something to do with the fact that the noting practices had made it more difficult to really try to solidify any emotion, since I’d just been trying to think of them as impermanent. For a while, I was basically unable to meditate while at home, though for some reason I noticed that getting to a very light first jhana was still possible if I was walking outside. Sitting still at home, though, not much luck.

Then a while later, I decided to try out tranquility meditation. The first time, recalling a time when I’d felt happy and using the way I had felt as my concentration focus, felt quite nice, and I think I got to the first jhana. Unlike my previous jhanas, it was almost entirely lacking the irritation of needing to constantly maintain the feeling.

My next attempts at tranquility meditation fared worse. Using feelings of happiness as an object became harder, because for whatever reason, I suddenly had difficulties recalling my feelings on occasions when I’d felt happy, or indeed recalling any occasions when I’d been happy in the first place. And there was again the thing about having difficulty solidifying anything, feeling included.

So after some days, I decided to use the breath as an object instead. Now, there had been *one* lasting effect from that one Friday: I had briefly done some meditation on the way to my friend, and thought that I could see faint lights even with my eyes closed. And those lights had began to show up on later meditation sessions, as well. They don’t seem to be *entirely* hallucinatory, since they are clearly stronger when I’m meditating somewhere well-lit, but I have also seen a much weaker form of them when when meditating in total darkness.

So this time around, I was doing tranquility meditation with the breath as an object, and I began to really notice the lights. Mostly I seem to sort of see them from the corner of my (closed) eyes, and if I try to focus my attention to them I’m not sure if I’m actually seeing any light at all. Now however, there were times that they got strong enough to persist when focused on, and I could follow them as they moved about in my visual field. They also seemed to work as feedback – when I e.g. focused on a feeling of tension and tried to let it go, the lights got considerably stronger. In general, they seemed to intensify whenever I was doing “the right thing”.

I seemed to get quite strongly into… something, not entirely sure what. Some sort of jhana, I suppose. There was a feeling of movement, and my body seemed to grow heavy and slightly numb, with all sensation in the region around my head, where the lights were and where I’d also been focusing on some tension. Something seemed to be happening, but I wasn’t sure of what.

When I emerged from meditation, I had an odd feeling, pretty close to how MCTB describes the first vipassana jhana, Knowledge of Mind and Body. I also seemed able to visualize things more vividly. I meditated two more times that day, though I didn’t get an equally strong experience from those occasions, and I think my mental state actually faded back towards normality during them. On the third time I also got rather drowsy (I guess I hadn’t slept enough that night), and ended up feeling drowsy for the rest of the day, unable to get much done. By evening I was feeling rather normal again.

That was yesterday. This morning I started with some more meditation, which went roughly the same, though again my experience wasn’t nearly as strong and I didn’t seem to get as deeply into it. Part of this was probably that I couldn’t decide how to act regarding the lights: should I treat them as feedback but essentially ignore them, e.g. keep doing the things that made them stronger but not particularly focus on them? Or should I try to gradually shift from using my breath as a focus to using them as a focus? Or should I do neither, just treating them as yet another observation to be noticed and then let go? I think I instinctively did whatever the “right” thing was before, but I can’t remember what that was.

I also made a tentative observation that I might be able to reverse the causality with the lights: e.g. usually when I’d let go of a thought, the lights would get stronger. On a few times, I tried instead making the lights stronger, thereby letting go of the thought. I’m not really sure if it worked, though, since on most occasions the thought still seemed to be there when my attention “got back” from the lights.

When I stopped meditating today, I again had a slight Mind and Body-ish feeling, but it was much weaker and also faded much quicker than on the first time.

Lisääkö talouskasvu hyvinvointia?

Posted on Feb 26, 2012 in Finnish Essays, Finnish Posts | 0 comments

Talouskasvu lisää selkeästi aineellista vaurauttamme, mutta totumme nopeasti muuttuneeseen elintasoon, joten ei ole varmaa missä määrin talouskasvu lisää varsinaista hyvinvointiamme.

Mitä talouskasvu on. Alkuun minun on määriteltävä, mitä tarkoitan talouskasvulla. Englanti-Wikipedian määritelmä on ”talouden kasvava kyky tyydyttää yhteiskunnan jäsenten halut tuotteille ja palveluille”. Kirjahyllyssäni oleva taloustieteen oppikirja taas puhuu talouden kyvystä tuottaa enemmän hyödykkeitä käyttämättä välttämättä kuitenkaan enempää resursseja. Nämä ovat aika lähellä sitä talouskasvun määritelmää jota tarkoitan, joten mennään niillä.

Klassinen talousliberaali argumentti menee osapuilleen seuraavasti: ”Vapaassa markkintaloudessa jokainen voi ansaita elantonsa tekemällä jotain, millä on arvoa toisille ihmisille. Vastineeksi hän saa asioita, joilla on arvoa hänelle.

Talouskasvun myötä saman asian tekemiseen tarvitaan yhä vähemmän ihmisiä ja luonnonvaroja. Entisaikaan valtaosa väestöstä oli sidottu pelkkään maanviljelyyn. Nykyään koko yhteiskunnan ruokkimiseen tarvitaan vain pieni määrä maanviljelijöitä ja muut ovat vapaita tekemään muuta. Yksi Fordin varhaisista tehtaista kokosi autoja käsityönä ja sai valmistettua vain 11 autoa ensimmäisen olemassaolokuukautensa aikana. Kymmentä vuotta myöhemmin saman yhtiön kehittyneempi tehdas tarvitsi vain puolitoista tuntia yhden auton kokoamiseen.

Kun tuotanto näin tehostuu, hinnat halpenevat ja jokainen tarvitsee yhä vähemmän rahaa saadakseen yhä enemmän sellaisia asioita, joilla on hänelle arvoa. Tuotantomäärien kasvun lisäksi tuotteiden laatu paranee, ja yhä harvinaisempia ja erikoisempia haluja voidaan palvella. Aikoinaan keskiluokkainen ihminen sai olla tyytyväinen mikäli ei joutunut näkemään koko vuoden aikana kertaakaan nälkää. Nykyään vastaavan sosiaaliluokan ihmisellä on varaa nauttia erinomaisesta ruuasta, hyvännäköisistä vaatteista,  niin paljosta kirjallisuudesta, elokuvatarjonnasta, musiikista, videopeleistä ja muusta viihteestä kuin vain ehtii, ulkomaanmatkoista, toisella puolella planeettaa olevien ihmisten kanssa keskustelmisesta tosiaikaisesti, ja niin edelleen. Kaikki tämä on tullut mahdolliseksi talouskasvun myötä.”

Pidän tätä argumenttia pääpiirteissään oikeana. Olen samaa mieltä siitä, että talouskasvun myötä tulee yhä helpommaksi tyydyttää entistä paremmin yhä suurempaa kirjoa ihmisten haluja. Kysymys siitä, tyydyttääkö talouskasvu ihmisten haluja entistä paremmin, on kuitenkin eri kuin kysymys siitä, lisääkö talouskasvu ihmisten hyvinvointia.

Tarpeiden tyydyttäminen vastaan hyvinvointi. ”Hyvinvoinnilla” tarkoitan jotakin, mistä psykologisessa tutkimuksessa käytetään ilmaisua ”subjektiivinen hyvinvointi” (subjective well-being) [1]. Siihen kuuluu osa-alueita kuten yksilön yleinen tyytyväisyys elämäänsä sekä hänen kokemiensa positiivisten ja negatiivisten tuntemuksien ja tunnetilojen määrä. Arkikielisesti voitaisiin puhua onnellisuudesta.

Lisääkö talouskasvu siis hyvinvointia? Se varsin todennäköisesti tekee sitä köyhissä maissa, joissa ruuansaannin ja terveydenhoidon kaltaiset perusedellytykset eivät täyty. Elämästään on vaikea nauttia, jos joutuu joka päivä miettimään sitä, mistä saisi jotain suuhunpantavaa. Näissä maissa talouskasvu onkin positiivinen voima, joka tälläkin hetkellä nostaa miljoonia ihmisiä vuodessa pois köyhyydestä.

Mutta lisääkö talouskasvu hyvinvointia länsimaissa, joissa elämän perusedellytykset ovat jo kunnossa? Vastaus kysymykseen on kiistanalainen. Ns. Easterlinin paradoksi viittaa tutkimustulokseen, jonka mukaan rikkaampien maiden asukkaat ovat tyypillisesti onnellisempia kuin köyhien maiden asukkaat, mutta maan keskimääräinen onnellisuus ei tunnu kasvavan maan rikastuessa. Kyseisestä tuloksesta on väännetty taloustieteilijöiden keskuudessa kättä aina 1970-luvulta lähtien, mutta käsittäkseeni sitä ei olla pystytty vakuuttavasti kumoamaan, joskaan ei aivan aukottomasti osoittamaankaan. Koska tulokset eivät ole aivan yksiselitteisiä, tarkastelen seuraavaksi joitakin teoreettisia syitä sille, miksi talouskasvu ei lisäisi hyvinvointia.

Sopeutuminen muutoksiin. Merkittävin syy on, että ihmiset tottuvat yllättävänkin nopeasti muuttuneisiin olosuhteisiin. Saatamme uneksia pitkään ylennyksestä, ison projektin saamisesta valmiiksi tai jostakin kalliista ostoksesta, mutta tyypillisesti asian saavuttamisesta seuraava ilo menee nopeasti ohitse. Pian unelmoimme jo seuraavasta asista, ja miltei jo unohdamme sen, että aiempi asia koskaan olikaan meille niin tärkeä.

Psykologisessa tutkimuksessa on osoitettu, että kullakin ihmisellä on tietty luonteesta riippuva onnellisuuden perustaso, josta suurin osa muutoksista ei pysty muuttamaan kuin väliaikaisesti. Monet valtaisetkin elämänmuutokset, kuten lottovoitot, ylennykset, potkujen saaminen, ja jopa selkärankahalvaantuminen tuottavat onnellisuustilassa voimakkaan mutta lyhytaikaisen muutoksen [1]. Tämänlaisten tapahtumien vaikutukset onnellisuuteen hälvenevät tyypillisesti viimeistään vuoden sisään, kun ihmiset tottuvat uuteen tilanteeseensa [1, 2]. Myös taloudellisen tilanteen vaikutus onnellisuuteen katoaa, kun ihmiset saavuttavat sen pisteen, jossa heidän ei tarvitse enää huolehtia elämänsä perusedellytyksistä. Ihminen joka joutuu jatkuvasti miettimään, onko hänellä varaa syödä, on vähemmän onnellinen kuin sellainen joka ei joudu. Mutta vaurastumisella ei tuon pisteen jälkeen enää ole merkittävää vaikutusta hyvinvointiin.

Ajatus siitä, että totumme nopeasti valtaosaan elintason muutoksista, voi olla joidenkin mielestä vaikea uskoa. Mutta vaikka siihen ei uskoisikaan, on silti järkeenkäyvää ajatella, että taloudellinen tilanne ei tietyn pisteen jälkeen vaikuttaisi onnellisuuteen. Ihmiset pyrkivät käyttämään rahaa ensisijaisesti niihin asioihin, jotka kokevat itselleen tärkeimpinä. Ensin maksetaan vuokra ja ruoka, sitten kiinnostavimmat harrastukset, ja sitten jos rahaa jää yli, niin mietitään jos vielä haluttaisiin jotain lisää. Mitä enemmän rahaa on käytettävissä, sen vähemmän jää jäljelle sellaisia asioita, joita haluaisi kovasti mutta joihin ei ole varaa. Tämä tunnetaan taloustieteessä laskevan rajahyödyn periaatteena – mitä enemmän ihmisellä on jotain asiaa (kuten rahaa) omasta takaa, sen vähemmän hän hyötyisi siitä että saisi sitä jotain lisää. Vaikka talouskasvun myötä saisikin hankittua samalla rahamäärällä yhä enemmän asioita, talouskasvun jatkuessa käy yhä epätodennäköisemmäksi, että niille ylimääräisille asioille olisi merkittävää käyttöä.

Osaammeko investoida hyvinvointiin? Voi toisaalta myös olla, että ihmiset eivät vain osaa ostaa niitä asioita, jotka tekisivät heidät onnellisimmiksi. Positiivisten ihmissuhteiden määrä ja laatu on yksi niistä asioista, joilla on todettu olevan selkeä ja pysyvä vaikutus hyvinvointiin. On olemassa jonkin verran näyttöä siitä, että kokemusten – esimerkiksi hiihtolomien, konserttien tai aterioiden – ostaminen tekee ihmiset onnellisemmiksi kuin tavaroiden – esimerkiksi vaatteiden, korujen tai elektroniikan. Osasyyksi on esitetty, että kokemukset antavat meille tilaisuuden viettää aikaa ihmisten kanssa, siinä missä tavaroita ostetaan usein osittain siksi, että tehtäisiin muihin ihmisiin vaikutus. Tai kuten psykologi Jonathan Haidt tiivistää asian, ”asioiden tekeminen yhdistää meidät toisiimme, siinä missä tavarat usein erottavat meitä toisistamme”. [2, 3]

Mikäli talouskasvu auttaa meitä saavuttamaan parempia kokemuksia muiden ihmisten kanssa, voi se tehdä meidät onnellisimmiksi. Jos kasvu taas kohdistuu pääosin vain parempien tavaroiden kehittämiseen, tai jos markkinointi saa meidät haluamaan yhä enemmän tavaroita, emme välttämättä voi siitä yhtään paremmin.

Toinen tähän liittyvä ongelma on, että asiat, joita on helpoin markkinoida eivät mitenkään väistämättä ole niitä, jotka saavat meidät voimaan parhaiten. Suurimmat voitot ja siten myös suurimmat markkinointibudjetit kertyvät niille, jotka voivat myydä ihmisille asioita kerta toisensa jälkeen. Aliedustetuiksi jäävät sellaiset asiat, joita ihmisten ei tarvitse hankkia kuin muutaman kerran. Esimerkiksi roolipeliala on pysynyt niin pienenä kuin on osittain siksi, että suosittujenkin pelien ostajat pystyvät usein pelikirjan-pari hankittuaan käyttämään niitä peleihinsä vuosikausia, ostamatta alkuperäiseltä tekijältä enää mitään muuta. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa, että jonkin asian markkinoitavuus ja tuottavuus kulkisivat käsi kädessä sen kanssa, miten paljon se tekee meitä onnellisemmiksi.

Toisaalta nettiin on ajan kuluessa syntynyt yhä enemmän tiiviitä yhteisöjä, joiden kautta ihmiset voivat olla läheisissä tekemisissä keskenään ja mm. osallistua yhteisöllisesti kiinnostavien projektien rahoittamiseen. Tämäkin on talouskasvua, vaikka sitä ei sellaiseksi heti miellettäisikään – ja se tuottaa ihmisille nimenomaan kokemuksia. Kenties ajan kuluessa ihmiset tiedostavat yhä paremmin sen, mikä todella tuottaa hyvinvointia, ja talouskasvu ohjautuu luonnostaan siihen suuntaan.

Talouskasvu ja länsimaiden köyhät. Aiemmista huomioista herää eräs kysymys. Mikäli kerran ihmisten taloudellinen tilanne voi vielä länsimaissakin olla niin huono, että se vähentää elämänlaatua, eikö lisätalouskasvu olisi silloin edelleen hyödyksi? Ehkä tarvitsemme lisää talouskasvua varmistaaksemme, että köyhimpienkään ihmisten ei tarvitse huolehtia peruspärjäämisestään?

Jollain tasolla ajatus pitää varmasti paikkansa: mitä vähemmän ihmiset joutuvat uhraamaan omasta elämäntasostaan auttaakseen muita, sen helpommaksi myös köyhimpien auttaminen tulee. Monissa maissa, Suomi mukaanlukien, rikkinäiset sosiaaliturvajärjestelmät tuntuvat kuitenkin olevan yksi köyhyyden suurimpia syitä. Kannustinloukkujen poistaminen ja suoranaisen köyhimpien päähänpotkimisen lopettaminen olisivat muutoksia, jotka voitaisiin toteuttaa heti ja ilman ylimääräistä talouskasvuakin. Perustulon käyttöönotto auttaisi vähävaraisimpia tällä hetkellä paljon enemmän kuin merkittäväkään talouskasvu. (Se todennäköisesti jopa lisäisi talouskasvua.)

Tiede ja teknologia. On vielä yksi merkittävä asianhaara, jota en ole vielä käsitellyt. Talouskasvu liittyy hyvin läheisesti tieteelliseen kehitykseen: olenkin jossain määrin käsitellyt näitä kahta samana asiana. Tekniikan kehittyessä paranee myös kykymme parantaa tauteja, käyttää asioiden tuottamiseen vähemmän luonnonvaroja, ja niin edelleen. Mitä voimakkaampi talous, sen enemmän meillä on varaa käyttää myös rahaa tekniikan kehitykseen. Tieteen ja tekniikan kehityksen vaikutus hyvinvointiin on kuitenkin liian laaja aihe käsiteltäväksi tässä. Tyydyn vain sanomaan, että tiede tuntuu tuovan mukanaan paljon lupaavia asioita, mutta myös paljon uhkaavia. Näiden nettovaikutusta on mahdotonta arvioida tällä hetkellä.

Yhteenvetona olennaisimmista huomioista:

• Talouskasvu lisää selkeästi aineellista hyvinvointiamme ja kykyämme tyydyttää erilaisia halujamme.
• Talouskasvu todennäköisesti lisää hyvinvointia kehitysmaissa, mutta länsimaissa asia on paljon kiistanalaisempi.
• Ihmisillä on tietty onnellisuuden perustaso, ja merkittävä osa haluistamme on luonteeltaan sellaisia, ettei niiden tyydyttäminen vaikuta tuohon perustasoon kuin korkeintaan hetkellisesti. Totumme muuttuneeseen elintasoon nopeasti.
• Ei ole selvää, tarvitsemmeko enää enempää aineellista hyvinvointia. Toisaalta talouskasvu voi auttaa meitä hankkimaan parempia kokemuksia, jotka mahdollisesti nostavat onnellisuutta.
• Ei myöskään ole selvää, missä määrin talouskasvu tosiaan ohjautuu parempien kokemusten – tai ylipäätään hyvinvointiamme lisäävien asioiden – hankkimiseen. Asioiden markkinoitavuus ei välttämättä korreloi niiden hyvinvointia lisäävän vaikutuksen kanssa kuin heikosti.
• Talouskasvu voisi auttaa köyhimpiä, tosin kunnon perustulo auttaisi enemmän.

Lisääkö talouskasvu siis hyvinvointia, näin loppujen lopuksi?

Hitostako minä muka tietäisin.

Lähteitä

[1] Diener, E. (2000). Subjective well-being: The science of happiness and a proposal for a national index. American Psychologist, vol 55., no. 1, 34-43.  http://internal.psychology.illinois.edu/~broberts/Diener%202000.pdf

[2] Haidt, J. (2006) The Happiness Hypothesis: Finding Modern Truth in Ancient Wisdom. http://www.amazon.com/Happiness-Hypothesis-Finding-Modern-Ancient/dp/0465028020/

[3] Van Boven, L. & Gilovich, T. (2003) To Do or to Have? That Is The Question. Journal of Personality and Social Psychology, vol. 85, no. 6, 1193-1202. http://psych.colorado.edu/~vanboven/VanBoven/Publications_files/vb_gilo_2003.pdf

Personal achievement report, Dec 2011 – Jan 2012

Posted on Feb 3, 2012 in English Posts | 0 comments

It’s time for my second semimonthly personal achievement report! This one covers the period from December 13th (when I wrote my previous report) to January 31st. From now on, I’ll try to post reports at the end of each month.

So, what have I accomplished since I last reported?

COMPLETED WRITINGS

* Two LJ posts, Not believing in your emotions and Interesting paper on the neuroscience of meditation. I’m pretty happy with “not believing in your emotions”, and count it as a very important insight.
* A Less Wrong post, The Substitution Principle. At the time of writing, it has promoted status, 59 upvotes, and also 59 comments. I’m pretty happy with it.

ACADEMIC ACHIEVEMENTS

* Finished and submitted my two papers to the International Journal of Machine Consciousness. You can see the submitted versions here: Coalescing Minds and Digital Advantages. Unless something catastrophic happens, they should be published in print around summer. These will be my first peer-reviewed journal publications, so yay.

INCOME-HUNTING

* Responded to a “writers wanted” ad on Less Wrong, and ended up doing a total of 12 hours of copyediting work for Quixey on a contract basis. They paid nicely, but I don’t know when/whether they’ll have more work for me.
* Submitted a summer job application to be an IT research assistant.
* Submitted an application for the Rationality Curriculum design position. Also wrote “The Substitution Principle” to be the start of a rationality training program, to be followed by concrete exercises, but didn’t get around designing the exercises yet. Need to do that next.
* Submitted a grant application to Taiteen keskustoimikunta, asking them if they’d want to give me money to write my book on how human minds differ from each other. I have no idea about my chances, but it can’t hurt to try.
* Began planning a way to make money by presenting myself as a rationality expert and giving lectures to various companies. That’s still under development.
* We figured that we didn’t have the time to release the secret crazy website project in time for Christmas and make it polished enough for our tastes, so we decided to postpone it for now. It’s still being worked on, though, and other secret crazy website projects await after that!

BOOKS-IN-PROGRESS

* Novel: secret co-written one that I’m not at a liberty to talk much about. We made progress on this one, developing a new way to write it and making considerable improvements on our main characters.
* Novel: The City of Light and Fire. No progress on this one, really.
* Novel: Dreamland (working title). Based on an RPG campaign I ran, so I already roughly know the plot for this one. Wrote one page worth of prose for it, which is not much but still something.
* Non-fiction book: How human minds differ, or, I need a catchier title (working title). Submitted a grant application and asked for money to write this one, and came up with a preliminary table of contents as a part of that.

SCHOOL

* Passed the two exams (Introduction to Machine Learning, Introduction to Specification and Verification) I had.
* Currently doing two courses: Neuroinformatics 4 and Probabilistic Models. Was also supposed to test out of two courses (Distributed Systems and Software Architectures), but I haven’t gotten around doing the needed studying for those two.
* Made a Khan Academy account to revise some calculus that I’d forgotten. However, while I managed to remind myself of how derivatives worked, I was sorely disappointed to realize that there were no automated integration exercises offered. That’s what I’d have needed the most.

OTHER

* Since it was Christmas, I put in an extra donation to the Singularity Institute, giving them a total of $140.
* Been actively posting various kinds of links on my Google Plus account, and they’re apparently being appreciated, judging from the fact that I’ve gone up from 622 followers on Dec 13th to 687 followers on Jan 31st. That’s 65 people. (Statistics courtesy of circlecount.com.)

OVERALL

Again, not a bad month. I’m still not doing as much schoolwork as the recommended pace, but then I’ll hit my maximum allotted student benefit months this fall, so I’ll need to find an alternate source of income before that. My income-finding efforts weren’t too bad so far, but I need to invest more in them still.

Neuroinformatics 4 seminar, session II

Posted on Feb 1, 2012 in Blog, English Posts | 0 comments

Today was the second session of the Neuroinformatics 4 course that I’m taking. Each participant has been assigned some paper from this list, and we’re all supposed to have a presentation summarizing the paper. We’re also supposed to write a diary about each presentation and hand it in in the end, which is the reason why I’m typing this entry. I figure that if I’m going to keep a diary about this, I might as well make it public.

Session I: Global Workspace Theory. I held the first presentation, which covered Global Workspace Theory as explained by Baars (2002, 2004). You can read about it in those papers, but the general idea of GWT is that that which we experience as conscious thought is actually information that’s being processed in a “global workspace”, through which various parts of the brain communicate with each other.

Suppose that you see in front of you a delicious pie. Some image-processing system in your brain takes that information, processes it, and sends that information to the global workspace. Now some attentional system or something somehow (insert energetic waving of hands) decides whether that stimulus is something that you should become consciously aware of. If it is, then that stimulus becomes the active content of the global workspace, and information about it is broadcast to all the other systems that are connected to the global workspace. Our conscious thoughts are that information which is represented in the global workspace.

There exists some very nice experimental work which supports this theory. For instance, Dehaene (2001) showed experimental subjects various words for a very short while (29 milliseconds each). Then, for the next 71 milliseconds, the subjects either saw a blank screen (the “visible” condition) or a geometric shape (the “masking” condition). Previous research had shown that in such an experiment, the subjects will report seeing the “visible” words and can remember what they said, while they will fail to notice the “masked” words. That was also the case here. In addition, fMRI scans seemed to show that the “visible” words caused considerably wider activation in the brain than the “masked” words, which mainly just produced minor activation in area relating to visual processing. The GWT interpretation of these results would be that the “visible” words made their way to the global workspace and activated it. For the “masked” words there was no time for that to happen, since the sight of the masking shape “overwrote” the contents of the visual system before the sight of the word had had the time to activate the global workspace.

That’s all fine and good, but Baars’s papers were rather vague on a number of details, like “how is this implemented in practice”? If information is represented in the global workspace, what does that actually mean? Is there a single representation of the concept of a pie in the global workspace, which all the systems manipulate together? Or is information in the global workspace copied to all of the systems, so that they are all manipulating their own local copies and somehow synchronizing their changes through the global workspace? How can an abstract concept like “pie” be represented in such a way that systems as diverse as those for visual processing, motor control, memory, and the generation of speech (say) all understand it?

Session II: Global Neuronal Workspace. Today’s presentation attempted to be a little more specific. Dehaene (2011) discusses the Global Neuronal Workspace model, based on Baars’s Global Workspace model.

The main thing that I got out of today’s presentation was that the brain is the idea of the brain being divisible into two parts. The processing network is a network of tightly integrated, specialized processing units that mostly carry out non-conscious computation. For instance, early processing stages of the visual system, carrying out things like edge detection, would be a part of the processing network. The “processors” of the processing network typically have “highly specific local or medium range connections” – in other words, the processors in a specific region mostly talk with their close neighbors and nobody else.

The various parts of the processing network are connected by the Global Neuronal Workspace, a set of cortical neurons with long-range axons. The impression I got was this is something akin to a set of highways between cities, or different branches of a post office. Or planets (processing network areas) joined together by a network of Hyperpulse Generators (the Global Neuronal Workspace). You get the idea. I believe that it’s some sort of a small world network.

Note that contrary to intuition and folk psychology (but consistently with the hierarchical consciousness hypothesis), this means that there is no single brain center where conscious information is gathered and combined. Instead, as the paper states, there is “a brain-scale process of conscious synthesis achieved when multiple processors converge to a coherent metastable state”. Which basically means that consciousness is created by various parts of the brain interacting and exchanging information with each other.

Another claim of GNW is that sensory information is basically processed in a two-stage manner. First, a sensory stimulus causes activation in the sensory regions and begins climbing up the processor hierarchy. Eventually it reaches a stage where it may somehow be selected to be consciously represented, with the criteria being “its adequacy to current goals and attention state” (more waving of hands). If it does, it becomes represented in the GNW. It “is amplified in a top-down manner and becomes maintained by sustained activity of a fraction of GNW neurons”: this might re-activate the stimulus signal in the sensory regions, where its activation might have already been declining. Something akin to this model has apparently been verified in a number of computer simulations and brain imaging studies.

Which sounds interesting and promising, though this still leaves a number of questions unclear. For instance, the paper claims that only one thing at a time can be represented in the GNW. But apparently the thing that gets represented in the GNW is partially selected by conscious attention, and the paper that I previously posted about placed the attentional network in the prefrontal cortex (i.e. not in the entire brain). So doesn’t the content in the sensory regions then need to first be delivered to the attentional networks (via the GNW) so that the attentional networks can decide whether that content should be put into the GNW? Either there’s something wrong with this model, or I’m not understanding it correctly. I should probably dig into the references. And again, there’s the question of just what kind of information is actually put into the GNW in such a manner that all of the different parts of the brain can understand it.

(Yes, I realize that my confusion may seem incongruent with the fact that I just co-authored a paper where we said that we “already have a fairly good understanding on how the cerebral cortex processes information and gives rise to the attentional processes underlying consciousness”. My co-author’s words, not mine: he was the neuroscience expert on that paper. I should probably ask him when I get the chance.)