Kansalaisaloite on vaaleja luotettavampi tahdonilmaus

Helsingin Sanomat uutisoi eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitisen vähättelevän kansalaisaloitetta:

Hänen mukaansa uudella järjestelmällä ei ole tarkoitus muuttaa normaalia käytäntöä, jonka mukaan lainsäädäntöaloite on pääsääntöisesti hallituksella.

“Kun aloitteenteko kohdentuu joko marginaalisiin tai muutoin riidanalaisiin asioihin, se ei voi olla se tie, jolla kansalaisten valitseman eduskunnan enemmistön tahto alkaa syrjäytyä”, sanoo Tiitinen.

“Eduskunnassa on edelleen sama vaaleissa ilmaistu tahto. Sen mukaan mennään vaalikausi.”

Tiitinen tuntuisi koettavan sanoa, ettei kansalaisaloitteita tulisi ottaa kovin vakavasti, sillä niiden takana on vain pieni osuus kansasta. Vaaleissa valitulla eduskunnalla taas on kansan valtaosan tuki puolellaan, joten eduskunnan itsensä tekemät lakialoitteet heijastavat kansan tahtoa paremmin.

Tämä päättely on kuitenkin virheellistä, sillä vaalitulos kertoo kovin vähän siitä, mitä mieltä kansa jostakin yksittäisestä asiasta on. Valtaosa kansasta saattaa kannattaa jotakin lakialoitetta, vaikka valtaosa eduskunnasta vastustaisi sitä. Voimme havainnollistaa tätä yksinkertaisella ajatuskokeella.

Ajatellaan ensin, että eduskunta voisi koko virkakautensa aikana äänestää vain yhdestä asiasta, että kaikki kansanedustajaehdokkaat kertoisivat etukäteen kantansa tähän asiaan, että kaikki valituksi tulleet ehdokkaat äänestäisivät vaalilupauksensa mukaisesti, ja että käytössä olisi jokin siirtoäänivaalitavan kaltainen äänestysjärjestelmä. Tässä tapauksessa kansanedustajien vaali ei eroaisi siitä, että kansa äänestäisi päätettävänä olevasta asiasta suoraan, ja eduskunnan koostumuksen voitaisiin todellakin sanoa heijastavan kansan tahtoa. Voisin kansalaisena päättää kantani asiaan, etsiä kantaani noudattavan ehdokkaan, ja äänestää häntä.

Mitä jos eduskunta voisikin äänestää kahdesta eri asiasta? Nyt minun tarvitsisi etsiä ehdokas, joka olisi kanssani samaa mieltä molemmista asioista. Mutta ehdokkaita on sen verran paljon, että tämänlaisia ehdokkaita löytyisi varmasti vielä monta. Jos aiemmin puolet ehdokkaista oli kanssani samaa mieltä, nyt heitä saattaisi olla kenties neljännes kaikista ehdokkaista.

Monestako eri asiasta eduskunta voi oikeasti päättää? Lakeja voi säätää periaatteessa mihin tahansa liittyen, joten erittäin monesta. Eduskunnan kotisivujen haku löysi viime vaalikaudelta 5744 eri aloitetta, joista noin kymmenesosa (549) oli lakialoitteita. Monikohan kansanedustajaehdokas olisi kanssani samaa mieltä 549 eri asiasta? Jos leikimme, että jokaisen uuden asian lisääminen eduskunnan päätösvaltaan puolittaa samaa mieltä olevien ihmisten määrän, ja katsomme pelkästään lakialoitteita, niin kanssani täysin samaa mieltä olevia ehdokkaita olisi 50%^(549) = 5*10^(-164) prosenttia eli nolla pilkku 163 nollaa viisi prosenttia. Eli vielä selvemmin sanottuna, ei yhtikäs ketään.

En siis voi löytää ehdokasta, joka olisi kanssani samaa mieltä aivan kaikesta. Täytyy siis tyytyä ehdokkaaseen, joka on samaa mieltä minulle tärkeimmistä asioista. Kenties suosikkiehdokkaani on kanssani samaa mieltä vaikkapa kymmenestä eri asiasta. Kaikista lopuista asioista tarvitsee vain hyväksyä se, että valitsemani ehdokas äänestää tahtoni vastaisesti.

Eduskuntaan saattaisi siis hyvinkin päätyä hallitus, jotka olisivat äänestäjiensä kanssa samaa mieltä pienestä määrästä asioita, mutta eri mieltä valtaosasta muita. Kansalaisaloitteen kohdalla tiedämme sentään varmasti, että ainakin 50 000 ihmistä oli sen ajaman aloitteen kanssa samaa mieltä. Vaalituloksen perusteella tiedämme paljon vähemmän siitä, mitä mieltä ihmiset loppujen lopuksi olivat.

Joku saattaa protestoida tässä kohtaa. Jos ihmiset kerran äänestävät sen perusteella, mitä asioita pitävät tärkeimpinä, eikö se tarkoita että pelkästään kansalaisaloitteella keskusteluun saadut asiat eivät ole erityisen monen mielestä kovinkaan tärkeitä?

Kenties. Mutta tässä kohtaa meidän kannattaa ottaa huomioon kasa muitakin asioita, jotka tekevät vaikeammaksi päätellä kansan tahdon eduskunnan tahdon perusteella. Alla niistä joitakin:

  • Tiedon puute. Yksittäisen äänestäjän on hyvin vaikea tietää, mitä kaikkia asioita hänen suosikkiehdokkaansa todella pitää tärkeimpinä. Ei riitä, että joku ehdokas kannattaa enimmäkseen kaikkia samoja asioita kuin minäkin – meidän on myös oltava samaa mieltä niiden tärkeysjärjestyksestä. Muuten hän saattaa uhrata minulle tärkeän asian edistääkseen jotakin, joka on minusta yhdentekevää. Vaalikoneista ei saa luotettavaa kuvaa, sillä ehdokkaiden kannattaa usein pyrkiä antamaan vastauksia, jotka miellyttävät mahdollisimman montaa. Harva äänestäjä edes vaivautuu tutkimaan ehdokkaiden kantoja kunnolla, äänestäen ennemmin hatarien mielikuvien varassa.
  • Vinoutunut tieto. Liittyy olennaisesti edelliseen kohtaan. Koska kansanedustajat tarvitsevat kansan ääniä pysyäkseen vallassa, on heille tärkeintä vaikuttaa siltä kuin he pyrkisivät toteuttamaan kansan tahtoa. Tämä ei mitenkään välttämättä ole sama, kuin kansan tahdon toteuttaminen. On arkipäivää, että poliitikot antavat tarkoituksella lausuntoja jotka kätkevät heidän todellisen kantansa, tai koettavat piilottaa eri toimenpiteiden varsinaiset seuraukset. Saatan siis äänestää jotakuta joka väittää kannattavansa minulle tärkeää asiaa, mutta ei oikeasti kannatakaan, tai ainakin pitää sitä paljon vähemmän tärkeänä kuin mitä väittää.
  • Keinotekoiset rajoitteet kansan tahdon toteuttamisessa. En voi äänestää ketä tahansa ehdokasta, sillä Suomi on jaettu vaalipiireihin. Mitä jos jostain ihmeen kaupalla löytyykin minulle täydellinen ehdokas, mutta hän ei ole omassa vaalipiirissäni? Englantilainen sanoisi tähän “tough luck”, Dna Oy:n mainosmies taas että “elämä on”. Puhumattakaan äänikynnyksestä, jonka kautta nykyiset eduskuntapuolueet ovat pyrkineet sulkemaan pienemmät tulokkaat ulos.
  • Suomen vaalitapa. Olen tähän asti puhunut vain ehdokkaan äänestämisestä. Suomen vaalitavassa äänestetään kuitenkin ensisijaisesti puoluetta ja vasta toissijaisesti ehdokasta. Enää ei siis riitä, että löydän ehdokkaan joka tukee kantojani – hänen puolueensa on myös oltava samoilla linjoilla, ja mahdollisia puolueita on paljon vähemmän! On siis hyvin todennäköistä, että merkittävä osa äänestäni päätyy tukemaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olen enimmäkseen eri mieltä. Vaikka löytäisinkin sen itselleni täydellisen ehdokkaan, voi olla, ettei minun siltikään kannattaisi äänestää häntä, koska hän on väärässä puolueessa. Ja jos on vaikea arvioida, mitä mieltä yksittäinen ehdokas on, on puolueen yleiskannan arviointi vielä vaikeampaa.

Näitä tekijöitä voisi halutessaan löytää paljon lisääkin. Esimerkiksi se, että kansanedustajehdokkaiksi valikoituu ylipäätänsäkin vain tietynlaisia ihmisiä, vaikuttaa varmasti lisää kansan mahdollisuuksiin saada tahtonsa lävitse. Ja suhteellisen matala äänestysprosentti kertoo siitä, että tarpeeksi moni kansalainen tietää vaikutusmahdollisuuksiensa olevan niin huonot, ettei mielipidettään kannata vaivautua ilmaisemaan lainkaan. Ja niin edelleen.

Tämän kaiken huomioonottaen, mitä eduskunnan tahto siis kertoo kansan tahdosta? Mieli tekisi sanoa “ei yhtään mitään”, mutta se olisi jo liioittelua. Mutta ei eduskunnan mielipide nyt ainakaan hirvittävän paljoa kerro. Kansalaisaloite taas kertoo sentään sen, että sillä on 50 000 ihmisen tuki. Näin poikkeuksellisen selvälle viestille olisi hyvä antaa edes vähän painoa.

Onko “kansan tahto” muuten ylipäätään erityisen hyvä perustelu valtiollisten päätösten tekemiselle? Olen tästä hieman skeptinen. Mutta jos sitä pitää hyvänä perusteluna, niin ei ainakaan voi ruveta vähättelemään kansalaisaloitteita.

Leave a Reply