Nyky-yhteiskunta ja motivaation kuolema

Päivän Hesarissa olleesta mielipidekirjoituksesta:

Kaikki lapset aloittavat innokkaina ekaluokan, mutta osalta motivaatio loppuu jatkuvien epäonnistumisten takia jo alakoulussa. […] Opeteltava aines on käsitteellistä, ja niinpä lapsi ei voi ymmärtää asioita, ne on vain muistettava. Minäkin olen yrittänyt opettaa 11-vuotiaalle väkisin kirkon herätysliikkeitä ja renessanssia – enkä ymmärrä miksi. […]

Nyt pitäisi huolestua siitä, miksi niin monen motivaatio katoaa peruskoulussa. Näin menetetään hyviä rakentajia, hitsareita ja lähihoitajia. Vielä murheellisempaa on itsetunnon ja tulevaisuuden toivon heikkeneminen, kun nuori joutuu vuodesta toiseen olemaan mukana toiminnassa, jossa hänen kykyjään ei arvosteta.

Tästä tuli väistämättä mieleen Aamulehdessä tuoreeltaan ollut voimakassanainen teksti siitä, miten joitakin nuoria “ei vain kiinnosta”:

Mitä tarjoaisitte 22-vuotiaalle miehelle, joka kertoo haluavansa ”vain istua tietokoneella”? Siis räplätä aamusta iltaan ja päivästä toiseen tietokonetta ilman sen kummempaa tavoitetta. Entä 23-vuotiaalle miehelle, joka on viimeisen viiden vuoden aikana aloittanut ja lopettanut kuusi toisen asteen koulutusta, koska ”oikein mikään ei kiinnosta”? Mikä voisi olla sopiva paikka 27-vuotiaalle naiselle, joka on aloittanut ja lopettanut toistakymmentä koulutusta, kun ”mikään ei tunnu siltä oikealta ja omalta jutulta. Mieluiten olisin vain kotona ja silleen”? […]

Entäpä nuorten kouluttaminen? Kuvitellaan, että heidät saataisiin sijoitettua johonkin koulutukseen, vaikka he eivät itse sinne haluakaan. Minkälaisia tuloksia odottaisitte henkilöiltä, joilla ei ole vähäisintäkään opiskelumotivaatiota eikä oikein opiskeluun vaadittavia kykyjäkään, sillä heidän aiemmat pohjatietonsa ovat joko hyvin vaatimattomia tai puuttuvat kokonaan?

Niin. Mistäköhän se puuttuva motivaatio mahtaisi johtua?

Aikoinaan ammatti saattoi periytyä vanhemmilta lapsille, ja lapset oppivat suoraan vanhemmiltaan sekä työn että kokemuksen sen merkityksellisyydestä. Nykyään tuollaisia ammatteja ei enää hirveästi ole, eivätkä elokuvien ja TV-sarjojenkaan sankarit juuri toimi esikuvina jotka motivoisivat mihinkään realistiseen työhön. Koulun työelämäperehdytys taas on lähinnä nimellistä, ja merkittävä osa ajasta menee siihen, että käydään läpi sisältöä joka on liian teoreettista ja elämästä irrallaan olevaa. Eivät ne työ- ja opiskelumotivaatiotkaan tule tyhjästä, ne tarvitsee oppia ja niitä tarvitsee varjella. Jos niitä ei mistään anneta, ja merkittävä osa nuoruudesta kuluu ympäristössä joka aktiivisesti tukahduttaa niitä, onko silloin mikään ihmekään jos aikuisiän tullen on lakannut kiinnostamasta?

Ja entäs sitten me, joilla ei ollut samanlaisia ongelmia teoreettisen sisällön kanssa? Väittäisin meilläkin olevan vaikeuksia, ne vain eivät ole yhtä ilmeisiä. Me mukauduimme siihen teoreettiseen, abstraktiin opetukseen siinä määrin, että konkreettisemmat asiat alkoivat käydä vieraammiksi. Kun ympäristö ei palkitse minkään oikean tekemisestä, ajatus minkään oikean tekemisestä alkaa tuntua epämiellyttävältä. Itse vierastin koulussa muita kuin lukuaineita, koska aineet joissa tarvitsi oikeasti tehdäkin jotain eivät olleet yhtä helppoja ja vaivattomia kuin sellaiset, joissa riitti ajatella ja painaa asioita mieleen. Koulumenestyksestä huolimatta minulla oli usein heikko itsetunto, osittain siksi, että tiedostin miten teoreettista ja elämästä irrallista olivat ne asiat, joihin olin keskittynyt. Joo, olin hyvä koulussa, mutta olisinko hyvä missään oikeaan elämään liittyvässä? (Ja mitä koulusta kertoo, että sitä niin helposti ajattelee erillisenä “oikeasta elämästä”?)

Kelataan vähän eteenpäin, yliopistoaikaan. Itselläni oli tuuria – onnistuin löytämään opiskelun lisäksi useitakin asioita, jotka tuntuivat mielekkäältä tekemiseltä. Silti niihin oli usein vaikea löytää energiaa, eikä hirveän moni niistä ollut sellainen, jolla olisi saanut laskut maksettua. Ajatus töihin hakeutumisesta hirvitti jollain tasolla pitkään, koska juuri mikään “oikea” työ ei tuntunut millään tasolla motivoivalta. Etenkin kun akateemisestakin urasta oli ehtinyt kuulla kaikenlaista epämotivoivaa siitä, miten vaikeaa aitoon tutkimukseen keskittyminen nykyisen jatkuvan julkaisupaineen ja apurahanmetsästyksen aikana on. Onneksi “pelastuin” ja onnistuin löytämään töitä joihin en koe vastenmielisyyttä, mutta lähellä se oli.

Asiaa ei myöskään yhtään auta valtiomme ihana tapa heittää yrittäjät miltei kokonaan turvaverkkojen ulkopuolelle. Opintotuella varassa eläessä nyt vielä uskaltaakin harrastaa pientä sivutoimintaa ja koettaa muuttaa niitä kiinnostuksenkohteitaan tulonlähteiksi, mutta ei siihen hirveästi voi keskittyä kun pitäisi niitä opintopisteitäkin saada. Opintotukisysteemin ulkopuolella työn onkin sitten parempi olla saman tien itsessään kannattava, ellei halua ottaa valtaisia riskejä.

Nykyaikanahan luovilla ihmisillä olisi tietenkin mahdollisuus koettaa esimerkiksi kerätä ilmaislevitykseen laittamillaan teoksilla fanikuntaa ja sitten hankkia joukkorahoituksella rahaa, mutta ai niin, sekin on Suomessa pyritty tekemään mahdollisimman vaikeaksi.

Ei se motivaation litistäminen rajoitu mitenkään kouluaikaan, kyllä se jatkuu ihan aikuisiälläkin.

Eräs ystäväni kirjoitti (englanniksi, vapaa suomennos omani):

…meidän elämiämme varjostava pelko ei ole rikollisuus vaan turhuus. Mitä jos päädymme kasvaessamme vain kroonisen alityöllistettyiksi, lapsellisiksi, muista riippuvaisiksi? Etenemme palkattomasta harjoittelusta lainarahoitteisiin jatko-opintoihin, vanhempiemme taloudellisella avustuksella, aina epävarmoina siitä olisiko meistä mihinkään omin voiminemme? Jotkut ikätoverini kohtasivat sen kohtalon. Minusta tuntuu kuin olisin vain hädin tuskin välttänyt sen. […]

Puhe “sukupolvista” on aina harhaanjohtavaa. Silti tuntuu siltä, kuin ikäkohortissani olisi paljon ihmisiä joiden määrittävä piirre on, että he elävät omassa yksityisessä helvetissään koska eivät osaa mitään. Siitä ei saa tehtyä hyvää tragediaa televisioon. Siitä ei myöskään saa hyvää komediaa. Se on pikemminkin kaihon ja kuvottavuuden välimaaston värittämä montaasi.

5 comments

  1. Hienosti kirjoitit blogitekstin ja bännäsit IRCistä heti kun pikkuisen kritisoitiin. Eikö tällä ollutkaan tarkoitus herättää keskustelua, vaan aiheuttaa oikeamielisten hymistelyä?

    • Banni oli yleisestä kaikkiin kohdistuvasta vittuilusta kanavalla jolla haluttiin pitää mukavampaa ilmapiiriä. Olisin saattanut potkia jostain johonkin ihan toiseenkin ihmiseen kohdistuvasta kettuilusta, tämän nyt vain satuin huomaamaan. Ja sitten asian huomattuani kävin varmistamassa logeista, että olit tosiaan jatkanut sitä aiemmista varoituksista huolimatta, eikä ollut vain minun tekstini kirvoittama poikkeustapaus.

      Tämän enempää en aio banneista keskustella. (Aiheellinen tekstiin kohdistuva kritiikki on sitten toki eri asia.)

      • En voi olla muutakaan kuin oma itseni. On harmi, jos Yhteiskunta(tm) päättää syrjiä minua mulkkuuteni takia.

  2. “Onneksi “pelastuin” ja onnistuin löytämään töitä joihin en koe vastenmielisyyttä, mutta lähellä se oli.”

    Sopiiko kysyä mistä työstä on kysymys?

    • Aluksi kirjoitus- ja tutkimushommia yhdelle yhdysvaltalaiselle tutkimussäätiölle, joskin koska se oli puhdasta etätyötä, alkoi sen homman yksinäisyys ottamaan vuoden jälkeen koville. Sen jälkeen siirryin kustannusyhtiöön ohjelmoijaksi tekemään sähköisiä oppimateriaaleja, ja koetan tässä juuri rakentaa uraani sellaiseksi, jossa pääsisin kehittämään aidosti kiinnostavia opetuspelejä. Josko niillä saisi joitakin tässä tekstissä käsittelemiäni koulujärjestelmän ongelmia korjattua.

Leave a Reply