“Miksi jonkun pitäisi saada käyttää kenkiä?”
Yksi surkeimpia tapoja vastustaa jotakin on kysyä, “miksi kenenkään pitäisi saada tehdä noin”. Miksi ihmisten pitäisi saada kopioida kulttuuriteoksia toisilleen? Miksi homojen pitäisi saada mennä naimisiin? Miksi ihmisten pitäisi saada sanoa loukkaavia asioita julkisesti? Miksi kenenkään pitäisi saada käyttää tajuntaan vaikuttavia aineita? Miksi jonkun pitäisi saada käyttää kenkiä?
Vapausperiaate sanoo, että jos jonkin asian kieltämiseen ei löydy perusteluita, tulisi sen olla sallittu. Ei siis ole niin, että kaikki asiat olisivat oletusarvoisesti kiellettyjä ja niiden salliminen pitäisi erikseen perustella. Sen sijaan kaikki asiat ovat oletusarvoisesti sallittuja ja niiden kieltäminen on erikseen perusteltava.
On helppo nähdä, miksi näin on. Jos jokainen joutuisi ensin erikseen perustelemaan sen, miksi saa lähteä kauppaan, miksi saa aloittaa uuden harrastuksen tai miksi saa laittaa kengät jalkaansa, ei mistään tulisi mitään. Eduskunnan kaikki aika menisi siihen, että se säätäisi lakeja joissa määriteltäisiin kaikki ne lukemattomat asiat, jotka ovat sallittuja.
Mutta käytännön seikkojen lisäksi löytyy toinenkin syy: perimmäinen oikeutus minkä tahansa asian tekemiselle on se, että olemassa on ihminen joka haluaa tehdä niin. Jos haluan syödä pienen iltapalan, eikö se ole moraalinen teko jo pelkästään siksi, että haluan tehdä niin ja minulle tulee sen syömisestä hyvä olo? Jos joku haluaa tehdä jotain, on jo itsessään moraalista antaa hänen tehdä niin.
Tietenkään tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi sallia aivan kaikki. On oikein, että ampumaharrastaja saa ammuskella pyssyllä jos hän siitä pitää, eikä hänen tarvitse sitä kenellekään perustella. Jos hän kuitenkin haluaisi ampua toisen, ei ole vaikeaa keksiä pitkää listaa syitä asian kieltämiselle. Ne syyt painavat puntarissa paljon enemmän, kuin mikään mielihyvä mitä tappamisesta ehkä aiheutuisi. Eikä tapauksen edes tarvitse olla näin äärimmäinen. Jokainen varmaan ymmärtää, miksi myös aseiden heiluttelua keskellä kaupunkia voi olla hyvä rajoittaa, vaikkei ketään varsinaisesti ammuttaisikaan.
Mutta asian ydin onkin juuri tässä. Jos meillä on hyvät, perustellut syyt vastustaa kenkien käyttämistä, ei meidän silloin tarvitse turvautua epätoivoiseen “mutta miksi sallisimme kenellekään kenkien käytön?!”-huudahdukseen. Sen sijaan voimme latoa pöytään ne varsinaiset syyt, miksi asia on vastustamisen arvoinen.
Mikäli joku ei keksi sen parempaa perustelua kuin kysyä, miksi jokin asia pitäisi sallia, kielii se siitä ettei hän itsekään tiedä miksi se pitäisi kieltää. Hänen ainoa todellinen syynsä on silloin usein vaistomainen inhoreaktio, hänen ainoa oikea perustelunsa “no kun mä en tykkää“. Muuten hänen ei tarvitsisi turvautua “mutta miksi”-kysymykseen. Ellei sen parempaa keksi, on hävinnyt koko väittelyn.
En tarkoittanut loukata, olen vain eri planeetalta
Kolme tosielämän esimerkkiä tapauksista, jotka ovat saaneet jonkun loukkaantumaan, mutta jotka ovat johtuneet lähinnä väärinkäsityksistä. Väärinkäsitykset ovat juontaneet juurensa siihen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan olleet eri kulttuureista – vaikka olisivatkin kaikki saman maan asukkaita.
1. Kysyjät ja arvaajat. Kysyjien ja arvaajien käsite popularisoitiin Guardianissa olevassa kolumnissa, joka puolestaan pohjautui MetaFilter-keskustelupalstalla olleeseen viestiin. Pähkinänkuoressa ajatuksessa on kyse siitä, että on kahdenlaisia perheitä: kysyjäperheitä ja arvaajaperheitä. Kysyjäperheissä kasvatetaan siihen ajatukseen, että ihmisen on hyväksyttävää pyytää mitä tahansa – palveluksia, palkankorotuksia, jne. – vaikka tietäisivät, että vastaus tulee todennäköisesti olemaan kieltävä. “Kokeilemalla ei häviä mitään.”
Arvaajaperheissä kasvaneet taas kokevat, että mitään asiaa on epäkohteliasta kysyä suoraan. Jos joku haluaa jotakin, toisen on osattava ennakoida ja arvata tämä, ja tarjota asiaa sitten oma-aloitteisesti. Oma-aloitteinenkin tarjous voi kuitenkin olla pelkästään kohteliaisuudesta tehty, ja jokaisen on osattava erottaa se aidosta ja ymmärtää kieltäytyä. Ihminen joka hyväksyy kohteliaisuudesta tehdyt tarjoukset, samoin kuin ihminen joka tekee suoranaisia oma-aloitteisia pyyntöjä, koetaan töykeänä ja tungettelevana.
Kun arvaaja törmää kysyjään, seuraa hankaluuksia. Arvaajan mielestä kysyjä on tungetteleva ja epäkohtelias, kysyjän mielestä arvaaja odottaa hänen olevan ajatustenlukija ja kokee arvaajan loukaantuvan ihan neutraaleista kysymyksistä. Pahimmillaan se johtaa tämänlaisiin keskusteluihin:
“Voisitko silittää paitani? Minulla on tänään tapaaminen.”
“Etkö näe että olen pakkaamassa eväitä enkä ole vielä edes pukeutunut? Olet niin ajattelematon!”
“Mutta minähän vain kysyin. Jos sinulla on liian kiire, olisit vain voinut sanoa – ei tarvitse huutaa!”
“Sinun pitäisi kiinnittää minun tarpeeksi huomiota jotta tietäisit milloin olla kysymättä!”
2. Kärjistäjät ja asiallistajat. Jouduin tuoreeltaan väittelyyn siitä, oliko piraattien perustulokannanottoa aiheellista muotoilla siten kuin muotoiltiin. Kannanottoa kritisoitiin siitä, että se tuntui asettuvan liikaa juuri Vihreiden perustulomallin taakse (mitä se minusta ei tehnyt, mutta luimme sitä eri tavalla). Tulin sitten tässä keskustelussa heittäneeksi, että jos Vihreät esittäisivät ettei homoja saa tappaa, niin eikö sitäkään ehdotusta saisi kannattaa. Kanssakeskustelijani loukkaantui tästä ja koki heiton asiattomana. Hän koki, että olen nyt rinnastamassa häntä homoja tappaviin ihmisiin.
Itse olen kuitenkin melko pitkälti varttunut sellaisissa ympäristöissä, joissa on aivan tavallista käyttää tuonkaltaisia esimerkkejä täysin ystävällismielisessä keskustelussa. Erityisesti olen tottunut siihen, että kun keskustellaan etiikkaan tai päätöksentekoon liittyvistä säännöistä tai periaatteeista, pyritään kaikista ehdotetuista periaatteista löytämään ne ääritapaukset, joihin periaatteiden kirjaimellinen soveltaminen johtaisi.
Tämä ei tarkoita sitä, että kenenkään tarkoitettaisiin olevan valmis esim. tappamaan homoja. Pikemminkin nämä heitot tulkitaan kysymyksinä. “Jos tulkitsisin tätä sääntöä siten kuin sen ilmauksestasi ymmärsin, tuntuisi se johtavan meidän molempien mielestä kestämättömään lopputulokseen. Joko ymmärsin sen väärin, sinulla on siinä lisäoletuksia jotka eivät ole minulle ilmeisiä, tai tämä periaate ei todellisuudessa sovikaan kuvaamaan arvojasi. Mikä näistä vaihtoehdoista on sinusta lähimpänä totuutta?”
Tarkoitin oman kommenttini myös tulkittavan tuonkaltaiseksi kysymykseksi. En ymmärtänyt mitä toinen oikein ajoi takaa, etenkään kun paras hypoteesini siitä mitä saatettaisiin ajaa takaa tuntui johtavan absurdiin lopputulokseen. Siksi heitin ilmoille yhden niistä lopputuloksista joihin se tuntui johtavan, ja odotin että hän selventäisi miksi kyseiset perustelut eivät johtaisi siihen ja miten olin ymmärtänyt häntä väärin. Esimerkki oli kärjistetty, mutta olin tottunut ympäristöön jossa esimerkit ovat kärjistettyjä – jotta pointti tulisi mahdollisimman selväksi. En odottanut, että kukaan ottaisi sitä loukkauksena. Etenkään en osannut odottaa, että ihminen jonka kanssa olin ystävällisissä väleissä olettaisi minun rinnastavan hänen mielipiteensä moiseen toimintaan.
Asia vaikuttaa taas kulttuurierolta. Kärjistäjät ovat valmiina käyttämään rajujakin kärjistyksiä, koska kokevat sen helpottavan pointin ymmärtämistä. Asiallistajat taas kokevat rajujen kärjistysten olevan huonotapaisia hyökkäyksiä keskustelukumppaneita vastaan, ja vain estävän asiallisen keskutelun.
3. Keskeyttäjät ja kuuntelijat. Eräs ystäväni on kasvanut perheessä, jossa on ollut varsin aggressiivinen keskustelukulttuuri. Toisen keskeyttämistä tai päällepuhumista ei pidetty mitenkään pahana, koska oletettiin että toinen kuitenkin joko keskeyttäisi kohta itse tai jatkaisi omaa asiaansa kunhan keskeyttäjä on saanut asiansa sanottua. Hän kokee herkästi olonsa epävarmaksi perinteisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa, jossa kuunnellaan kohteliaasti toisen puhetta loppuun ja keskeyttäminen koetaan epäkohteliaana. Hän päätyy herkästi dominoimaan keskustelua, siinä missä hiljaisemmat kokevat helposti etteivät saa suunvuoroa.
—–
Teemme kaikki tulkintamme maailmasta aiempien kokemuksiemme perusteella. Mikäli olemme olleet valtaosan ajastamme tietynlaisessa keskustelukulttuurissa, oletamme automaattisesti myös muiden ihmisten sisäistäneen sen kulttuurin keskustelunormit. Todellisuudessa he ovat saattaneet viettää paljon aikaa erilaisessa kulttuurissa, ja se mikä meistä on töykeää saattaa olla heille aivan normaalia. Erilaiset loukkaantumiset kannattaisikin pyrkiä purkamaan keskustellen – jos olettaa toisesta ihmisestä liikaa, menee nopeasti metsään.
(Perehdyttäminen erilaisten keskustelukulttuurien ominaispiirteisiin ja niistä mahdollisesti syntyviin väärinymmärryksiin kuuluu muuten niihin tapoihin opettaa sosiaalisia taitoja, jotka mielelläni näkisin peruskoulussa.)
Monta samanaikaista suhdetta – miksipä ei?
Monia seurustelusuhteita revitään joka hetki aivan turhaan rikki, koska ihmiset luulevat että rakastaa voi vain yhtä ihmistä kerrallaan.
Turhan tyypillinen kuvio on, että suhteen toinen osapuoli rakastuu johonkuhun muuhun. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa tätä kumppanilleen, koska nykymaailmassa ei kunnolla edes tunnusteta moisen mahdollisuuden olemassaoloa. Ajatellaan, että yhteen ihmiseen rakastuminen sulkee aina pois rakkauden muihin. Jos uudestaan rakastunut ihminen kertoisi asiasta kumppanilleen, tulkitsisi kumppani sen hyökkäyksenä itseään kohtaan tai omana puutteenaan.
Sattumalta tuli vastaani varsin sydäntäsärkevä foorumiketju, jonka aloittaja kertoo miehensä olevan rakastuneen toiseenkin ihmiseen, mutta mies ei silti tahtoisi erota vaimostaankaan. Muilta keskustelijoilta tuleva viesti on selkeä: jätä se. Näin käy aivan liian usein.
Mutta rakkautta on monenlaista. On vanhemman rakkautta lapsiinsa, ystävysten välistä rakkautta, ja sitä mitä on perinteisesti ajateltu romanttisena rakkautena. Hassua on, että näistä romanttinen rakkaus on ainoa, jota ajatellaan poissulkevana. Ei useamman lapsen vanhempi rakasta osaa lapsistaan enemmän kuin muita, eikä toisen lapsen hankkiminen tarkoita että esikoisestaan välittäisi enemmän. Läheinen ystävyys yhden ihmisen kanssa ei tarkoita, etteikö voisi olla läheinen jonkun muunkin kanssa. Miksi romanttisten suhteiden kohdalla sitten kuvitellaan näin?
Seurustelua monen ihmisen kanssa samaan aikaan kutsutaan polyamoriaksi, siinä missä perinteinen seurustelu yhden ihmisen kanssa kerrallaan on monoamoriaa. Tyypillisimpiä polykuvioita ovat kolmen ihmisen suhteet, joita voi olla v-mallisia (yksi ihminen seurustelee kahden muun kanssa) tai kolmioita (jokainen seurustelee kahden muun kanssa). Suhteen osapuolten määrän ei kuitenkaan tarvitse rajoittua vain kolmeen. Yksi esimerkki polyamorisesta suhteesta löytyy tuoreesta Helsingin Sanomien jutusta.
Pettäminen ei ole polyamoriaa. Englanniksi käytetään joskus ilmaisua “responsible consensual non-monogamy” – vastuullinen vapaaehtoinen monisuhteellisuus. Aito polyamoria tapahtuu rehellisesti, vapaasti kommunikoiden, ilman painostusta.
Eräs nettituttuni on elänyt yli viisi vuotta polyamorisessa suhteessa kahden kumppaninsa kanssa, enkä tule koskaan unohtamaan sitä miten hän kuvasi onnellisia hetkiä heidän arjessaan. Hän kertoi eräänä päivänä pysähtyneensä katselemaan sitä miten hänen kumppaninsa olivat onnellisina käpertyneet toistensa syliin, mikä sai hänetkin hymyilemään, onnellisena heidän onnestaan. Kun hän itse puolestaan oli myöhemmin toisen heistä sylissä, huomasi hän suhteen kolmannen osapuolen jääneen katselemaan – ja tuttavani tunnisti tämän ilmeen samaksi rakastavan onnelliseksi, kuin mikä hänellä itsellään oli aiemmin ollut. Tätä on polyamoria parhaimmillaan.
Polyamoria ei toki sovi kaikille. Jos rehellinen ja toimiva kommunikointi on kahden ihmisen suhteessa tärkeää, on se sitä vielä suuremmassa määrin kolmen tai useamman ihmisen suhteessa. Lisäksi mono- ja polyamorisuus tuntuvat jossain määrin olevan ihmisen omia suuntauksia samalla tapaa kuin homo- ja heteroseksuaalisuuskin. Joillekin tuntuu täysin luonnottomalta koettaa rajoittaa sitä, keitä kohtaan kokee tunteita. Toiset taas kokevat luonnostaan tunteita vain yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan. Monoamorisen ja polyamorisen välinen suhde tuottaa helposti ongelmia. Joko polyamorinen pyrkii pysyttelemään tiukan yksiavioisena ja kieltämään omat tunteensa, tai monoamorinen joutuu sopeutumaan ajatukseen siitä, että hänen kumppanillaan on muitakin. Kumpikin tilanne on vaikea.
Itse kuulun luonnostaan polyamorisiin. En koe mielekkääksi vetää tiukkaa rajaa hyvin läheisen ystävyyden ja romanttisen rakkauden välille. Joillekin tämä ero on hyvinkin selkeä, minulle on vain enemmän tai vähemmän läheisiä ystäviä. Mitä läheisempi, sen enemmän haluan olla mukana hänen elämässään ja jakaa oman elämäni hänen kanssaan.
Unohtakaamme ajatus siitä, etteikö ihminen voisi aidosti rakastaa useampaa ihmistä kerrallaan. Miksi ihmeessä ei voisi?
Viisi ainetta, jotka toisin peruskouluun
Nykymuotoinen koulu ei opeta elämässä oikeasti tarvittavia taitoja. Merkittävän osan siitä, mitä olen oppinut ja josta minulle on ollut todellista hyötyä elämässä, olen oppinut koulun ulkopuolella törmättyäni siihen sattumalta. Sen sijaan lukuisat oppitunnit peruskoulussa ja lukiossa opettivat hyvin vähän hyödyllistä, etenkin niihin käytettyyn aikaan nähden. Käytännössä koulu on myös monien mielestä epämotivoivaa, koska kaikki tietävät että harvasta siellä opitusta asiasta on oikeassa elämässä mitään hyötyä. Mitä koulussa sitten pitäisi opettaa? Tässä tämänhetkinen top 5-listani.
1. Empatia. Mutta eihän empatiaa voi opettaa? Kyllä voi. Roots of Empathy (Empatian juuret) on vuonna 1996 alkanut ohjelma, joka on toiminut lähes 13 000 koululuokassa ympäri Kanadaa ja sittemmin laajentunut myös muihin maihin. Ohjelmaan tarvitaan vapaaehtoinen vanhempi ja hänen vauvansa, joka on kouluvuoden alkaessa 2-4 kuukautta vanha. Vanhempi, vauva ja koulutettu ohjaaja käyvät luokkahuoneessa joka kuukausi yhdeksän kuukauden ajan. Näiden vierailujen aikana vauva istuu luokan keskellä, ja lapset koettavat ohjaajan avulla ymmärtää vauvan tuntemuksia. Tulokset ovat olleet vaikuttavia. Luokan oppilaat, häiriköistä ujoimpiin, avautuvat ja pehmentyvät. Teini-ikäiset laulavat yhdessä lastenloruja. Lapset oppivat näkemään asiat pienen vauvan näkökulmasta ja iloitsemaan siitä, miten tämä vähitellen oppii uusia taitoja. Ja vaikutukset kestävät myös vauvan ja äidin lähdettyä: lasten välit paranevat ja koulukiusaaminen vähenee. He eivät vain opi katsomaan asioita vauvan näkökulmasta, vaan ylipäätään asettamaan itsensä toisten asemaan. (Empatian juuret-ohjelmasta enemmän tässä mainiossa artikkelissa.)
Ihminen jolla on huono päivä ajattelee muiden ymmärtävän, että hänellä on vain huono päivä eikä hän yleensä ole tämänlainen. Kuitenkin kun hän näkee muita ihmisiä joilla on huono päivä, olettaa hän tyypillisesti että he käyttäytyvät vihaisesti koska he ovat luonnostaan vihaisia. Emme luonnostaan asetu muiden ihmisten asemaan yhtä hyvin kuin voisimme. Hyvä uutinen on kuitenkin, että heidän asemaansa asettuminen on vain tietty tapa ajatella, taito joka on opeteltavissa siinä missä mikä tahansa muukin. Sen sijaan että tulkitsisimme pienimmänkin tilaisuuden tullen kaikki pahoiksi ihmisiksi, voimme opetella ensin pohtimaan josko heidän toimillaan olisi muita selityksiä. Ja tähän auttaa, jos meille on opetettu eri tapoja joilla erilaiset ihmiset tyypillisesti asioihin reagoivat. Lääkäriopiskelijoiden koulutuksessa on saatu hyviä kokemuksia empatian kehittämisestä harjoituksissa, joissa opiskelijat lukevat potilaiden kertomuksia kokemuksistaan samalla kun itse kirjoittavat henkilökohtaisista sairastamiskerroistaan ja kuuntelevat muiden opiskelijoiden vastaavia kirjoituksia. Etenkin hyväosaisten on vaikea ymmärtää muiden ihmisten ongelmia, ellei niitä erikseen opeteta ymmärtämään.
2. Työelämäoppi (idea lainattu täältä). Harva tietää peruskoulun lopulla mitä haluaisi tehdä aikuisena: monet menevät lukioon saadakseen miettimäaikaa, mutta eivät tiedä sen paremmin lukion kuin välttämättä korkeakoulunkaan lopulla. Merkittävä syy tähän on, että vaikka erilaisia ammatteja ja töitä on valtaisa määrä, harva tietää juuri mistään niistä mitään. Sopivan työn löytäminen on kysymys joka vaikuttaa ihmisen koko loppuelämään, joten miksei eri ammatteihin tutustuminen ole omana aineenaan jo koulussa?
En nyt tarkoita muutamaa hassua opotuntia peruskoulun lopulla tai yksittäistä TET-harjoittelujaksoa, vaan kunnollista perehtymistä. Sellaista, jossa vaikka 7. luokalta lähtien käytäisiin joka viikolla tutustumassa yhteen työpaikkaan, tai kutsuttaisiin kouluun joku kertomaan siitä mitä työtä hän tekee ja millaista se on. Joka työstä kerrottaisiin erilaisia käytännön tietoja, kuten millaista palkkaa siitä tyypillisesti saa, millaisia senhetkiset työllistymisnäkymät ovat ja mitä asioita sitä varten tarvitsee opiskella. Jokainen oppilas voisi valita esimerkiksi kolme kiinnostavimmalta vaikuttavaa työtä, jonka jälkeen heille yritettäisiin järjestää mahdollisuus seurata jotakin sen työn tekijää viikon ajan ja nähdä millaista se käytännössä oikein on. Tämän kautta peruskoulunsa päättävillä olisi paljon enemmän todellista tietoa siitä, mikä heitä saattaisi kiinnostaa.
3. Sosiaaliset taidot. Ellen tunne ihmistä erittäin hyvin, on minun vaikea aloittaa hänen kanssaan spontaania keskustelua. En ole läheskään ainoa, jolla on tämä ongelma. Toiset taas ovat tässä hyviä, ja asiaa olisi todennäköisesti suhteellisen helppo opettaa. Kuinka monella olisi enää vaikeuksia lähestyä vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajia, jos peruskoulun aikana olisi ollut tehtävänä aloittaa vaikka sata vähintään kymmenen minuuttia kestävää keskustelua muiden oppilaiden kanssa, joista puolet poikia ja puolet tyttöjä? Tämä olisi myös melko turvallinen ympäristö jossa harjoitusta saada, sillä tuota tehtävää voisi aina käyttää (teko)syynä uuden keskustelun aloittamiseen, ja lähestyttävä osapuoli voisi samalla myös kartuttaa omaa keskustelukiintiötään.
Muita vastaavia taitoja löytyy runsaasti. Olen joutunut omillani opettelemaan ainakin puheenvuoron ottamista ryhmäkeskustelussa ja keskustelun eri ulottuvuuksien (faktat, status, signalointi, sosialisointi) erottelemista toisistaan. Nettikeskusteluita pidempään seuranneet eivät varmaan ole erityisen eri mieltä siitä, että elämästä tulisi paljon mukavampaa jos ihmiset opetettaisiin ymmärtämään että kohteliaisuudella ja asiallisuudella voi usein olla paljon vakuuttavampi kuin hyökkäävydellä. Ja niin edelleen.
4. Kriittinen ajattelu. Monet ajattelevat (virheellisesti) esimerkiksi jotakin sensuuntaista, että koska mitään ei voi tietää varmasti, voi yhtä hyvin uskoa mihin tahansa. Samaan aikaan toiset takertuvat raudanlujasti täysin perustelemattomiin uskomuksiin, jotka uskovat absoluuttisesti tosiksi eivätkä edes yritä pyrkiä itsekritiikkiin. Molemmat ajattelutavat ovat vahingollisia. Ihmisten ajattelua tutkinut psykologi Keith Stanovich on kasannut pitkän listan haitallisia seurauksia joita puutteellisesta ajattelusta seuraa, sekä eritellyt eri ajatteluvirheitä tarkoituksenaan auttaa ihmisiä pääsemään niiden ylitse. Lesswrong.com -sivustolle on koottu pitkä sarja ajattelua ja tiedonfilosofiaa koskevia kirjoituksia, jotka aikoinaan mullistivat oman ajatteluni kokonaan ja tekivät siitä paljon selkeämmän ja jäsentyneemmän.
5. Onnellisuus. Aihetta tutkineet psykologit katsovat, että onnellisuus on ainakin osittain opeteltavissa oleva taito. Omaan lievään masennukseeni auttoi selvästi, kun luin listan masennukseen liittyvistä ajatusvääristymistä: pelkkä niiden tiedostaminen auttoi näkemään, miten naurettavia ne oikeasti olivatkaan. Oman onnellisuutensa kohottamiseksi on olemassa monenlaisia tapoja. Yksinkertaisimpiin kuuluu se, että koettaa muistaa hymyillä useammin: hymyilemme kun olemme hyvällä päällä, mutta hymyileminen saa meidät jo itsessään paremmalle päälle. Enemmän harjoitusta vaatiivia tapoja ovat mietiskely sekä itsensä opettaminen löytämään positiiviset puolet kaikesta. Itse koen eri tekniikoiden hyödyntämisen nostaneen keskimääräistä onnellisuustasoani aavistuksen, ja parhaina aikoina ne auttavat pitämään minut onnellisena ja hyväntuulisena koko päivän – siinä missä vielä vuosi sitten koin elämäni kohtalaisen harmaaksi ja innottomaksi.
—-
Viisi uutta ainetta on varsin paljon, ja jotain tarvitsisi vastineeksi vähentää. Väitän kuitenkin, että vaikka esimerkiksi maantiede, biologia, fysiikka, kemia, ja oma peruskouluaikojen suosikkiaineeni historia ovatkin kieltämättä hyödyllisiä, peruskoulutasolla opetettuna niiden yhteenlaskettukin hyöty on pienempi kuin yhdenkään yllä mainitsemani viiden aineen yksinään. Uskonkin, että mikäli koulut keksittäisiin vasta nyt ja niiden opetusohjelma pitäisi laatia puhtaalta pöydältä, päädyttäisiin lähes yksimielisesti siihen että yllä käsittelemäni viisi oppiainetta ovat aivan liian tärkeitä, jotta niitä voisi jättää opetuksesta pois.
Muokkaus kello 15:30: Minulle kommentoitiin, että osa tästä sisällöstä on nykyisessä opetusohjelmassa jo. Se on varsin positiivista kehitystä, mutta epäilen kuitenkin ettei kaikkea ole, eikä etenkään sellaisessa laajuudessa kuin olisi jos kaikki viisi olisivat omia oppiaineitaan.
This work by Kaj Sotala is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial 4.0 International License.
In addition to making a public comment, you may also send me anonymous feedback.