Vapauden hintana on ikuinen valppaus

Posted on Apr 19, 2011 in Finnish Essays, Finnish Posts | 0 comments

Demokratian suurin ongelma ja etu on, että päätökset tehdään enemmistön halun mukaan. Se johtaa sekä epäreiluun päätöksentekoon ja eturyhmien suosimiseen, että vääryyksien välttämiseen ja asioiden paranemiseen. Asiat voivat mennä parempaan suuntaan, mutta se vaatii jatkuvaa työtä niiden eteen.

Kuvitellaan, että ison valtatien varrella asuu sata maanviljelijää. Valtatieltä lähtee pienempiä sorateitä, joista jokainen vie noin 4-5 maanviljelijän luokse. Soratiet ovat varsin huonokuntoisia, ja viljelijät haluaisivat korvata ne kunnon teillä. Yksi mahdollisuus olisi, että kukin 4-5 maanviljelijän porukka maksaisi yhdessä oman tiensä parantamisen. Toisena mahdollisuutena kaikki sata voisivat yhdessä maksaa kaikkien teiden parannustyöt. Silloin he voisivat saada työlle neuvoteltua paremman hinnan, kuin jos kukin porukka ostaisi työn erikseen.

Demokraattisessa yhteisössä on kuitenkin vielä kolmaskin mahdollisuus. 51 maanviljelijää voi liittoutua ja määrätä, että loput 49 joutuvat maksamaan parannustyön omasta pussistaan enemmistölle. Liittouman muodostaneet 51 maksavat koko hommasta pyöreät nolla euroa, mutta saavat silti itselleen uuden tien. Vähemmistöön jääneet 49 joutuvat maksamaan parannustyöt, mutta eivät saa siitä vastikkeeksi mitään.

Jos käytössä on demokratia jossa kaikki ajattelevat omaa etuaan, kannattaa enemmistön aina liittoutua vähemmistöä vastaan. Enemmistön kannalta paras tilanne on se, jossa heidän ylivoimansa on niin pieni kuin mahdollinen. 51 prosentin enemmistö ja 49 prosentin vähemmistö on parempi kuin 60 prosentin enemmistö ja 40 prosentin vähemmistö. Tämä siksi, että 49 prosentilta saa kerättyä enemmän rahaa tai muita etuja, ja se voidaan myös jakaa pienemmän porukan kesken. Jokainen enemmistöliittouman jäsen hyötyy silloin itse eniten.

Tarkkaavaiset lukijat saattavat huomata yhteyden ajankohtaiseen aiheeseen. Uuden eduskunnan valitsemisen jälkeen puolueet neuvottelevat keskenään ja koettavat muodostaa enemmistöhallituksen. Vastineeksi yhteistyöstä kukin hallituspuolue saa jotain mitä itse haluaa. Jotta jokainen hallitukseen pääsevä puolue saisi mahdollisimman paljon haluamiaan asioita, ei hallitukseen tavallisissa olosuhteissa oteta enempää puolueita kuin on pakko.

Enemmistö ei tietenkään voi toimia täysin mielivaltaisesti. Useimpien ihmisten omatunto ja moraali eivät salli heidän tehdä vähemmistölle aivan mitä vain. Valta myös vaihtuu neljän vuoden välein, ja periaatteessa mikä tahansa puolue voi yhtäkkiä päätyä takaisin oppositioon. Tämä kannustaa noudattamaan tiettyjä herrasmiessääntöjä. Kohtuuttomaksi koettu lainsäädäntö johtaa myös siihen, että ihmiset lakkaavat kunnioittamasta lakia. Silloin enemmistöllekin voi tulla kannattavammaksi lieventää lainsäädäntöä, koska sen valvominen on liian kallista tai jopa mahdotonta.

Paljon haitallista lainsäädäntöä voidaan kuitenkin silti ajaa läpi. Mikäli joku ryhmä haluaa jotain asiaa erityisen paljon, voi se ostaa tiensä enemmistöliittoumaan lupaamalla vastineeksi tehdä yhteistyötä muissa asioissa. RKP on tällä tapaa saanut pakkoruotsin pakotettua koko kansalle, vaikka vain noin neljä prosenttia kansasta äänestää RKP:tä. Vastaavalla tavalla jokainen puolue pyrkii ensisijaisesti kahmimaan omille äänestäjilleen tarpeeksi etuja saadakseen heidän äänensä edelleen ja pysyäkseen siten vallassa.

En väitä, etteikö kaikkien puolueiden riveissä olisi myös paljon pyyteettömästi toimivia kansanedustajia, jotka haluavat tehdä aidosti koko kansaa hyödyttäviä päätöksiä. Mutta jos he haluavat saada koko kansaa hyödyttäviä päätöksiä läpi, on heidän pysyttävä vallassa jollakin tapaa. Ihmiset toisaalta äänestävät herkemmin juuri heidän etujaan ajavia päättäjiä, ja toisaalta kapealla ohjelmalla on helpompi päästä enemmistöliittoumiin mukaan. Epäitsekkäidenkin päättäjien on siis käytännön syistä pelattava samaa peliä kuin muidenkin.

Kannattaa kuitenkin huomata, että asialla on myös hyvät puolensa. Vaikka se mahdollistaa lievät epäoikeudenmukaisuudet, auttaa se myös estämään räikeimmät sellaiset. Ajatellaan vaikka, että enemmistöllä kansasta olisi lievä halu ajaa kaikki suomenruotsalaiset pois maasta. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan tulisi onnistumaan, sillä suomenruotsalaiset ja heidän tukijansa hyväksyisivät silloin lähes minkä tahansa kaupan jolla tämä saataisiin estettyä. Pakkoruotsinkin ongelma on tehottomuus ja haitallisuus, ei se että olisi väärin tarjota palveluita jonkun äidinkielellä.

Myös järjestelmä jossa ei tapahtuisi kuvatunlaista äänikauppaa ja liittoumia olisi epäoikeudenmukainen. Jotkut äänestäjät haluavat jotain asiaa hyvin voimakkaasti. Toiset vastustavat sitä, mutta asialla ei loppujen lopuksi ole heille hirvittävän suurta merkitystä. Jos kaikki äänestäisivät suoraan halujensa mukaan, 51 asiaa lievästi vastustavan äänestäjän äänet voittaisivat 49 voimakkaasti kannattavan äänestäjän äänet. Sekään ei olisi oikein. Äänikauppa mahdollistaa päätösten painottumisen sen mukaan, mikä on kullekin tärkeää. Se tekee myös Piraattipuolueen kapeasta ohjelmasta edun, sillä se tekee helpommaksi suojella kansalaisoikeuksia keskittymällä vain niihin.

Järjestelmässä on siis sekä hyvät että huonot puolensa. Toisaalta se mahdollistaa sen, että yksittäiset eturyhmät voivat kahmia etuja jotka hyödyttävät vain heitä. Toisaalta se mahdollistaa sen, että räikeät epäoikeudenmukaisuudet saadaan torjuttua. Sanoin ylempänä, että myös epäitsekkäät edustajat joutuvat pelaamaan tätä peliä. Pelin pelaaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita periaatteidensa myymistä, vaan sillä voi myös edistää aidosti ihailtavia asioita.

Mikä erottaa eturyhmän harrastaman etujen kahmimisen aidosti jalon aatteen puolustamisesta? Kysymys ei ole aivan helppo. Itse käyttäisin mittatikkuna jonkinlaista tietämättömyyden verhon periaatetta: kannattaisitko päätöstä, jos et tietäisi, mikä tulee olemaan asemasi yhteiskunnassa?

Esimerkiksi melkein kaikki haluavat itselleen enemmän rahaa. Jos tietää kuuluvansa johonkin tiettyyn ammattiryhmään, kannattaa tukea päätöstä joka lisää sen ammattiryhmän tuloja. Jos taas ei tiedä mihin ihmisryhmään kuuluu, kannattaa suosia maltillisia tulonsiirtoja kaikilta rikkailta kaikille köyhille. Silloin varmistaa sen, että saa ainakin peruselintason asemastaan riippumatta. Perusteltuja ovat sellaiset päätökset, jotka mahdollistavat jokaiselle hyvän elämän, olivat hänen olosuhteensa millaisia tahansa.

Vapauden ja oikeudenmukaisuuden hintana on ikuinen valppaus. Eduskunta ja valtio tekee jatkuvasti päätöksiä, joista osa on suunniteltu antamaan tietyille tahoille epäreiluja etuja. Näitä tulee pyrkiä vastustamaan aina kun mahdollista. Toiset päätökset ovat aidosti sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistäviä ja kaikkien etua ajavia. Niitä tulee pyrkiä edistämään. Koska kaikki päättäjät väittävät ajavansa kaikkien etua, pitää kaikkia päättäjiä epäillä ja kaikki ehdotukset alistaa ankaralle kritiikille.

Jos näin ei tee, tulee maasta aina vain epäoikeudenmukaisempi. Mutta jos näin onnistutaan tekemään, tulee maasta aina vain parempi paikka elää. Sen puolesta kannattaa taistella.

Kolme syytä epäillä valtiovaltaa

Posted on Apr 15, 2011 in Finnish Essays, Finnish Posts | 0 comments

En pidä valtiota vihollisena tai pahana mörkönä. Siitä huolimatta on kolme hyvää syytä suhtautua epäluuloisesti kaikkeen valtion toimintaan.

1. Päättäjien kannustimet ovat vinoutuneet. Parasta olisi, jos poliitikot pyrkisivät tekemään mahdollisimman hyviä päätöksiä. Sen jälkeen heitä äänestettäisiin sen perusteella, miten hyviä päätöksiä he ovat saaneet tehtyä. Valitettavasti äänestäjä ei voi tietää, miten hyviä päätöksiä poliitikko on tehnyt. Hän voi vain tietää, miten hyviä päätöksiä poliitikko vaikuttaa tehneen. Mikäli kansanedustaja haluaa pitää virkansa, on hänelle tärkeämpää näyttää hyvältä kuin olla hyvä. Jos kansa vaatii toimia jonkin asian eteen, voi olla parempi toteuttaa haitallinenkin toimi ja väittää sitä hyödylliseksi kuin olla tekemättä mitään. Muuten antaisi sen kuvan, ettei välitä asiasta. (Usein äänestäjät eivät edes ylipäätään ole kiinnostuneet päätösten seurauksista.) Mahdollinen esimerkki tästä löytyy valtion niin kutsutusta “tuottavuusohjelmasta”, joka nimestään huolimatta on välillä päätynyt nostamaan kustannuksia.

Erään valtion laitoksen johtaja kertoi minulle, että heidän laitoksessaan on ulkoistettu kaikki, mikä ei kuulu laitoksen ydinosaamiseen; esimerkiksi aulan vahtimestarin palvelut ostetaan ulkopuoliselta yritykseltä. Kysyin, paljonko tämä säästää, ja sain vastaukseksi, että se lisää menoja, mutta on välttämätöntä tuottavuusohjelman tavoitteiden saavuttamiseksi. (Osmo Soininvaara, Julkisen sektorin tuottavuus)

2. Päätösten kaikkia seurauksia ei voi tietää. Monet hyviltä vaikuttavat päätökset tuottavat ongelmia, jotka eivät ole heti ilmeisiä. Usein esimerkiksi unohtuu, että tuet muuttavat ihmisten käyttäytymistä. Asumiskustannusten tuet nostavat asumiskustannuksia. Työmatkatuet rohkaisevat asumaan kauempana töistä, vaikka se olisi henkisesti rasittavampaa. Toisaalta jonkin asian kieltäminen saattaa siirtää sen laillisen talouden piiristä järjestäytyneen rikollisuuden käsiin. Kielletyllä asialla saattaa myös olla hyviä käyttötapoja, joita ei olla otettu täysin huomioon.

Tietenkin päätöksillä voi myös olla odottamattomia hyviä puolia. Ja on tapauksia, joissa on selvää että hyvät puolet ovat huonoja painavampia. Tieteellinen tutkimus voi myös paljastaa asioita, joista tavalliset ihmiset eivät ole tietoisia ja joista valtion on siten perusteltua päättää. Mutta eduskunnassa on 200 päättäjää, siinä missä Suomessa on kokonaisuudessaan viisi miljoonaa ihmistä. Jos kansalle suodaan enemmän vapautta, on usein todennäköisempää että he itse keksivät omaan elämäänsä parhaat toimintatavat. Haluaisitko ennemmin sata euroa vapaasti käytettäväksi, vai sata euroa joiden käyttötarkoitus on päätetty puolestasi? Jos olet keksinyt täydellisen tavan elää, on turhauttavaa tietää että valtio estää sen.

3. Eturyhmät ostavat itselleen etuja. Ajatellaan että jokin yritys haluaa verohelpotuksen, tuen tai muun itseään hyödyttävän lain. Lain arvo yritykselle on 10 miljoonaa euroa vuodessa. Tällöin yrityksen kannattaa käyttää miltei 10 euroa miljoonaa vuodessa vaikuttaakseen päättäjiin ja saadakseen lakinsa läpi. Muiden ei kuitenkaan kannata käyttää merkittävästi rahaa asian vastustamiseen. Jos asia maksaa yhteiskunnalle 10 miljoonaa vuodessa, tarkoittaa se Suomen kokoisessa maassa vain vajaata kahta euroa asukasta kohden. Harvaa kiinnostaa järin aktiivisesti vastustaa asiaa, joka maksaa heille kahta euroa vuodessa. Ajan kanssa eri eturyhmien ostamat lait kuitenkin kasaantuvat, kunnes ne alkavat käydä todella kalliiksi.

Tekijänoikeuden suoja-ajat ovat hyvä esimerkki ostetusta edusta. 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen kestävä suoja-aika maksaa yhteiskunnalle miljoonia, mutta hyödyttää vain suuryhtiöitä. 2008-2009 taas haluttiin pidentää äänitteiden tekijänoikeudelle läheistä sukua olevaa ns. lähisuojaa. Tätä perusteltiin artistien eläketurvalla, mutta todellisuudessa pidennyksen artisteille suuntautuva lisätuotto ei valtaosassa tapauksia olisi kattanut edes pankkimaksuja. Sen sijaan neljä suurinta levy-yhtiötä olisi ottanut kolme neljäsosaa näin saaduista voitoista. (Lähteet ja kattavampi analyysi tapauksesta löytyy Jokapiraatinoikeuden 5. luvusta.)

Tekijänoikeuden lisäksi EU:n maataloustuet ovat myös ostettu etu. Yhden analyysin mukaan jokainen euro maataloustukiin maksaa veronmaksajille ja ruuan ostajille puolitoista euroa. Lisäksi monessa maassa suurituloiset saavat suuremman osuuden tulonsiirroista kuin pienituloiset, mikä selittyy myös erilaisilla ostetuilla eduilla. [1]

En ole libertaari enkä minarkisti. Uskon näistä tekijöistä huolimatta, että valtio tekee kokonaisuudessaan enemmän hyvää kuin pahaa. Uskon myös, että valtion on täysin perusteltua tukea tai rajoittaa monia asioita. Olen sivunnut näiden uskomusten syitä aiemmin, mm. kun mainitsin vapauden lisäämisen perustelluksi syyksi valtion säätelylle. (“Mikäli esimerkiksi hyväksymme sen ajatuksen, että raha on vaihdon väline joka vapauttaa ihmisen tekemään haluamiaan asioita, seuraa siitä että rikkailla on enemmän vapautta kuin köyhillä. Tulonsiirrot ja varallisuuden tasaaminen on silloin perusteltua, sillä oikein tehtynä se lisää köyhien vapauksia enemmän kuin vie niitä rikkailta.“) Palaan aiheeseen vielä yksityiskohtaisemmin myöhemmin. Siihen asti mainitsen vain allekirjoittavani kaiken sen libertarismin kritiikin, jonka Scott Siskindin Non-Libertarian FAQ esittää.

On kuitenkin olennaista tiedostaa, että Suomessa ei epäillä valtiovaltaa läheskään niin paljoa kuin pitäisi. Oletetaan että on jokin kaikkein paras säätelyn taso. Miltei riippumatta siitä missä tämä piste sijaitsee, tulee erityisesti eturyhmien vaikutus jatkuvasti vetämään valtiota sen ohitse, kohti haitallista ylisäätelyä. Emme vain mene kohti liiallista säätelyä, menemme myös kohti säätelyä joka hyödyttää vain niitä, jotka ovat jo valmiiksi hyvässä asemassa. Vain heillä on varaa ostaa valtiolta itseään hyödyttäviä lakeja.

Kaikilta uusilla lakiehdotuksilta ja budjetin laajennuksilta tulisi vaatia hyvin raskasta todistustaakkaa. Tekeekö tämä laki varmasti sen, mitä väitetään? Minkä tiedon perusteella? Auttaako se lähinnä muutenkin hyvässä asemassa olevaa eturyhmää? Päätöksenteko pitäisi saada julkisemmaksi ja avoimemmaksi, jotta tämänlaista kritiikkiä voitaisiin esittää paremmin. Tällä hetkellä lainsäädännön on aivan liian helppo mennä täysin metsään. Vielä olennaisempaa olisi kuitenkin alkaa suhtautumaan lähtökohtaisesti skeptisesti kaikkeen valtion harrastamaan säätelyyn.

[1] Mueller, Dennis C. (2003) Public Choice III, Cambridge University Press. Sivut 61-63.

Sähkökirja uhkaa (ehkä) suomalaisia kirjailijoita

Posted on Mar 25, 2011 in Finnish Essays, Finnish Posts | 0 comments

Sähkökirjojen yleistymisen on peloteltu laajentavan verkkopiratismin kirjoihin ja uhkaavan siten kirjailijoiden elantoa. Olen samaa mieltä siitä, että suomalaisten kirjailijoiden elanto saattaa sähkökirjojen myötä heiketä. Tai sitten ei. Piratismin kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Sain viikko sitten käsiini Kindlen, Amazon-verkkokaupan sähkökirjanlukijan. Monet olivat kehuneet laitetta, ja pienten alkuhankaluuksien jälkeen päädyin olemaan samaa mieltä. Kirjantappajan tuloa on ennusteltu pitkään, mutta nyt se on vihdoin täällä. Osan hakuteoksista saatan edelleen haluta fyysisinä, mutta siihen se sitten jääkin. Vastedes ainoa syyni hankkia kaunokirjallisuutta paperilla on se, jos sitä ei saa Kindlelle. Saakin sitten olla erittäin hyvää kirjallisuutta, jotta vaivautuisin.

Kirjoista on liikkunut verkossa luvattomia skanneja jo pitkään, mutta tähän asti ne ovat lähinnä lisänneet fyysisten kirjojen myyntiä (ks. tilastot Jokapiraatinoikeuden 2. luvussa). Kirjoja on kuitenkin hankala lukea tietokoneen näytöltä, mikä on saattanut vähentää piratismin vaikutusta. Ovatko kirjailijoiden tulot nyt vaarassa, kun lukulaitteista on tullut perinteistä kirjaa mukavampia käyttää?

Ei. Sähkökirjat vaarantavat etenkin suomalaisten kirjailijoiden tulot jo muutenkin niin rajusti, ettei piratismilla ole sen jälkeen enää mitään merkitystä. Tämän ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa mitä muutama ulkomainen kirjailija sanoo sähkökirjoista.

Randy Ingermanson (kuusi romaania, yksi tietokirja) ja Joe Konrath (16 romaania) ovat kaksi yhdysvaltalaista kirjailijaa, jotka blogaavat säännöllisesti sähkökirjoista ja niiden markkinatilanteesta. Näitä blogeja kannattaa seurata, jos aihe kiinnostaa. Sähkökirjat ovat tuomassa valtaista muutosta kirja-alalle. Sähkökirjojen julkaiseminen omakustanteina on usein paljon kannattavampaa kuin perinteisen julkaisijan etsiminen. Niin ensikertalaiset kuin veteraanitkin ovat siirtymässä omakustanteisiin.

Syy on yksinkertainen. Omakustanteen saa myytyä halvemmalla ja paremmalla katteella. Joe Konrath myy sähkökirjojaan omakustanteina kolmen dollarin hintaan, ja saa myyntihinnasta itselleen 70%. Perinteisen kustantajan kautta hän saisi itselleen vajaat 20%. Hän ansaitsee yhtä myytyä kolmen dollarin sähkökirjaa kohden enemmän kuin hän ansaitsisi kahdeksan dollarin pehmeäkantisesta kirjasta. 25 dollarin kovakantisella tekisi kyllä jonkin verran enemmän voittoa per myyty kappale, mutta halvempia sähkökirjoja myydään paljon enemmän.

Konrath on todennut, että kolme dollaria on sähkökirjalle se hinta, jolla ansaitsee eniten rahaa. Tammikuussa hän ansaitsi sillä 42 000 dollaria. Ja vaikka Konrath onkin vakiintunut kirja-alan ammattilainen, toimii sama strategia amatööreillekin. Otetaan vaikka Amanda Hocking, joka laittoi ensimmäiset kirjansa myyntiin viime vuoden marraskuussa. Useimpien niiden hinta vaihteli yhden ja kolmen dollarin välillä. Hän myi viime vuoden aikana 164 000 kirjaa; tämän vuoden tammikuussa, 450 000 kirjaa.  Randy Ingermanson arvioi, että maailmanhistorian ensimmäinen miljardin dollarin kirja tullaan julkaisemaan lähitulevaisuudessa. Hän veikkaa sen hinnan olevan noin kolmen dollarin paikkeilla. Se voi hyvin tulla täydeltä aloittelijalta.

Tämänlaisilla hinnoilla on selvää, ettei piratismilla ole enää mitään merkitystä. Jos kirjan hinta on dollarista kolmeen dollariin, kuka vaivautuu hankkimaan sen laittomasti? Kindlen kautta tehtävät ostokset ovat vieläpä niin käteviä, että piratisointi olisi turhan vaivalloista. Kindleni hankittuani otin netistä jokusen ilmaisen kirjan, joiden tekijänoikeudet olivat rauenneet. Ajattelin että siirtäisin ne tietokoneeltani lukulaitteelle. Tähän asti en ole jaksanut, koska se vaatisi Kindlen yhdistämistä tietokoneeseen ja tiedostojen kopiointia käsin. On paljon helpompaa ostaa kirjoja muutamien dollareiden hintaan suoraan Kindlen omasta kaupasta, johon laite yhdistää langattomasti. Piratismi on kirja-alalla merkityksetön ongelma jos sitä vertaa digitaalisen ympäristön muihin haasteisiin, aivan kuten kaikilla muillakin kulttuurinaloilla.

Mutta suomalaisille kirjailijoille on ongelma, jos hintakilpailu pudottaa kirjojen hinnat muutamaan dollariin. Sillä hinnoittelustrategialla voi tehdä isot rahat englanninkielisillä markkinoilla, joissa lukijoita riittää. Suomen kielialue on kuitenkin harmillisen pieni. Kaikkein aikojen myydyimpien suomalaisten kirjojen top kymppiin pääsee niinkin pienellä kuin 200 000 kappaleen myynnillä. Tyypilliset kirjat myyvät monta, monta kertaa tätä vähemmän. Hintojen tiputtaminen voi varmasti auttaa asiaa, mutta lukijoita on silti vain se vajaat kuusi miljoonaa.

Tietenkin suomalaisilla kirjoilla on se etu, että ne ovat suomenkielisiä. Ne eivät siis aivan suoraan kilpaile ulkomaisten kanssa, ja niistä voi pyytää suurempia hintoja. Mutta etenkin lukemista harrastava osuus nuorisosta on hyvin kielitaitoista, ja tulee vain kielitaitoistumaan lisää. Jos samalla hinnalla voi saada viisi englanninkielistä kirjaa tai yhden suomenkielisen, valinta tuskin on vaikea.

Toisaalta osa suomalaisista kirjailijoista voi hyötyäkin. Pitkänkin uran tehneen kirjailijan myyntipalkkiot saattavat tyypillisesti jäädä tuhanteen euroon vuodessa. Apurahat ovatkin useimmille suurempi tulonlähde kuin varsinaiset myyntitulot. Parin euron kirjoilla ei ehkä tee elantoa, mutta niiden avulla voi silti saada huomattavasti enemmän voittoa kuin nyt. Lisäksi suomalaisetkin kirjailijat voivat panostaa hyviin kääntäjiin ja tuoda teoksensa maailmanmarkkinoille, tai kirjoittaa suoraan englanniksi.

Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Homot ja heterot ovat mielikuvitusolentoja

Posted on Mar 23, 2011 in Finnish Essays, Finnish Posts | 0 comments

Mitä jos harrastaa kerran seksiä saman sukupuolen edustajan kanssa? Onko silloin bi tai homo? Entä jos on muuten hetero, mutta yksi tietty saman sukupuolen edustaja himottaisi? Onko tässä tiukassa rajanvedossa ylipäätään järkeä?

Homon, heteron ja biseksuaalin käsitteet ovat monessa mielessä käteviä työkaluja. Ei silti kannata unohtaa, että ne ovat yliyksinkertaistuksia.

Tilanne on vähän sama, kuin jos koettaisi kuvata ihmisen ruumiinrakennetta “pieni, keskikokoinen, iso”-luokittelulla. Ihminen voi olla pitkä mutta laiha, tai lyhyt mutta harteikas. Monilla onkin vaikeita löytää sopivia vaatteita, koska heidän mittasuhteensa eivät sovi tavallisiin kokomuotteihin. Vastaavasti seksuaalisuuskaan sopii harvoin perinteisiin muotteihin aivan täysin.

Mikä tässä perinteisessä jaossa sitten on vikana?

Otetaan vaikka minut esimerkiksi. Minulla on ajoittaisia fantasioita miehistä, ja voisin periaatteessa kuvitella itseni suhteeseen miehen kanssa. Nautin myös joistakin miehiä esittävistä piirroskuvista. Kuitenkin on erittäin harvinaista, että tuntisin fyysistä vetoa kehenkään tosielämässä kohtaamaani mieheen. Niin käy ehkä kerran parissa vuodessa. Olen siis periaatteessa bi mutta käytännössä hetero. Kumpikaan nimitys ei tunnu täysin oikealta.

Askel parempaan suuntaan olisi Kinseyn skaala. Se kulkee nollasta kuuteen. 0 on puhtaan heteroseksuaali, 3 puhtaan biseksuaali ja 6 puhtaan homoseksuaali. Minä asettuisin Kinseyn skaalassa varmaankin ykkösen kohdalle. Aseksuaaleille on varattu oma merkintänsä, X.

Tämäkin skaala on kuitenkin ongelmallinen. Se käsittelee seksuaalista ja romanttista kiinnostusta kuin nämä olisivat sama asia. Kuten sanottu, tunnen hyvin harvoin seksuaalista kiinnostusta miehiin. Vielä suurempi ongelma miessuhteilulleni on, että minun on vaikeaa saada miehiin tunnetason yhteyttä. Ilman tunnesidettä ei synny romanssia. Toisaalta olen ajoittain myös ihastunut joihinkin miehiin puhtaan platonisella tasolla.

Aseksuaalien niputtaminen omaan ryhmäänsä on myös hankalaa. Tiedän aseksuaalisia hetero-, homo- ja biseksuaaleja. He ovat ihmisiä, jotka kokevat vähän tai eivät lainkaan kiinnostusta seksiin. Silti he ovat kiinnostuneita seurustelusta ja elämänsä jakamisesta toisen ihmisen kanssa.

Kinseyn skaalasta seuraava askel voisi siis olla jaottelu, jossa olisi erikseen seksuaalinen ja romanttinen kiinnostus toisaalta miehiä ja toisaalta naisia kohtaan. Tämä alkaa jo käydä paremmaksi. Joku voisi vaikka tuntea miehiin neljän pisteen romanttista ja kahden pisteen seksuaalista kiinnostusta. Naisiin taas kuuden pisteen seksuaalista ja neljän pisteen romanttista kiinnostusta.

Täysin tyydyttävää tulosta ei vieläkään saada. Luin tuoreeltaan jutun ihmisistä, jotka kokevat rakastuneensa rakennuksiin, esimerkiksi Eiffel-torniin tai Berliinin muuriin. Vastaavia epätavallisia suuntautumisia on maailma täynnä. On olemassa ääretön määrä asioita, joihin saattaisi kokea vetoa. Jos haluaisimme täysin kattavan luokittelun, pitäisi meillä on kiinnostuneisuusakselit kaikelle mahdolliselle. Ei mikään ihmekään, ettei tämänlaista luokittelua yleensä tehdä. Valtaosa mahdollisista suuntautumisista on niin harvinaisia, ettei niistä juuri koskaan tule puhetta. Sekä romanttinen että seksuaalinen kiinnostukseni Eiffel-torniin on nolla, mutta jollekin toiselle se on isompi.

Mutta palataan vähän arkisempiin tilanteisiin. Lisäongelmia tulee siitä, että (esimerkiksi) puhtaat heteroseksuaalitkaan ovat harvoin kiinnostuneita kaikista vastakkaisen sukupuolen edustajista. Naimisissa oleva saattaa tuntea kiinnostusta vain ja ainoastaan kumppaniaan kohtaan. Joku saattaa olla pääosin vain kiinnostunut ujoista miehistä, toinen lihaksikkaista naisista. Joku saattaa olla puhdas hetero, kunnes rakastuu palavasti yhteen – ja vain yhteen – samaa sukupuolta olevaan. Mikään tästä ei olisi lainkaan ennenkuulumatonta.

Aikaisemmat luokittelumme ovat siis pelkästään keskiarvoja. Kuvauksia siitä, millaiset ihmiset tai asiat tyypillisesti kiinnostavat. Ne ovat yhteenvetoja siitä, miten todennäköisesti miehellä tai naisella tai Eiffel-tornilla on niitä asioita, jotka meihin jollain tasolla vetoavat.

Jos haluaisimme mennä oikein tarkaksi, tekisimme listan kaikista niistä piirteistä jotka tuottavat meissä vetoa. Tietynlaiset silmät saattavat tuottaa meissä kiinnostusta, tai tietynlaiset luonteenpiirteet. Toisten piirteiden ilmeneminen taas tuottaa meissä vastareaktion. Heteromiehelle penis voi olla sellainen asia, joka vie kaiken seksuaalisen kiinnostuksen sen omistajaan. Piirteet voivat myös olla abstraktimpia, kuten ihan vain se että joku pitää itseään tietyn sukupuolen edustajana. Ne eivät vaikuta toisistaan riippumatta, vaan tietyt piirteiden yhdistelmät tuottavat eri reaktion kuin samat piirteet yksinään.

“Mies” tai “nainen” ei ole mikään absoluuttinen luokka. On perinteiseen mies- tai naiskuvaan sopivia ihmisiä, mutta myös transsukupuolisia ja intersukupuolisia, on geneettisiä miehiä jotka vaikuttavat fyysisesti naisilta, ja ihan vain ihmisiä jotka sopivat huonosti sukupuolistereotypioihin. Kuten kaikki kategoriat, “mies” tai “nainen” on yhteinen nimi tietyille piirteille, jotka tyypillisesti esiintyvät yhdessä. Ei ole jotakin maagista mieheyden tai naiseuden syvintä olemusta, yksittäistä tekijää jolla ihminen voitaisiin suoraan määrittää tietyn sukupuolen edustajaksi. Sen sijaan on tietynmallisia kehoja, tietynlaisia ajattelutapoja, tiettyjä temperamentteja, tiettyjä sukupuoli-identiteettejä. Osaa niistä esiintyy joillain sukupuolilla enemmän kuin toisilla. Näiden piirteiden avulla määritämme ihmisen sukupuolen.

Kun haemme seksuaalista suuntautumistamme vastaavia ihmisiä, haemme pohjimmiltamme ihmisiä jotka viehättäisivät meitä. Jos tunnemme eniten vetoa asioihin joita kokemuksemme mukaan esiintyy vain miehillä, saatamme ajatella olevamme kiinnostuneita vain miehistä. Tai jos meitä viehättäviä piirteitä esiintyy tasaisesti kaikkien sukupuolen edustajilla, saatamme pitää itseämme bi- tai panseksuaaleina. Tämä määritelmä ei kuitenkaan ole mikään yksiselitteisen selkeä asia. Se on karkea yhteenveto siitä, millaisiin piirteiden yhdistelmiin tunnemme ihmisissä vetoa.

Toki sanat kuten “biseksuaali” ovat monissa yhteyksissä käteviä. Niillä voi nopeasti kertoa keskiarvoja itsestään. Ei kuitenkaan kannata huolestua, jos ne sanat eivät tunnu sopivan. Heterot, homot ja bit ovat kaikki pohjimmiltaan mielikuvitusolentoja, mieltemme luomia luokituksia. Todellinen ihmispsykologia on paljon monimutkaisempaa kuin nämä karkeat yleistykset.

Aiheeseen liittyen englanniksi: 37 Ways That Words Can Be Wrong, erityisesti kohdissa 1-14 mainitut linkit.